Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Mon, 11 Jun 2018 09:04:28 +0300 fi Järkevä maahanmuuttopolitiikka osa 3/3: turvapaikan hakeminen http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256685-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-33-turvapaikan-hakeminen <p>Maahanmuuttopolitiikan uudistamista pohtivan blogisarjani&nbsp;<a href="http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256486-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-13-jihadismin-torjunta">ensimmäisessä osassa käsittelin jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista</a>. Toisessa osassa <a href="http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256542-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-23-humanitaarisen-maahanmuuton-ongelmat">kiinnitin huomion humanitaarisen maahanmuuton problematiikkaan</a>. Tässä kolmannessa osassa keskityn maamme ulkomaalaispolitiikan uudistamiseen ja esittelen EU:n yhteisten, lähtöalueiden lähelle perustettavien turvapaikanhakuleirien mallin, josta olen aiemminkin puhunut ja jota EU:ssa kannattavat jo mm. Ranskan, Saksan ja Tanskan johtajat. Kirjoitukseni ilmestyi kokonaisuudessaan&nbsp;<a href="http://toivoajatuspaja.fi/wp-content/uploads/2018/06/2018-Ulkopolitiikka-nyt.pdf" target="_blank">Ajatuspaja Toivon&nbsp;Ulkopolitiikka Nyt&nbsp;-teoksessa</a>.</p><p>&nbsp;</p><p>Kokonaan uusi ulkomaalaispolitiikka</p><p>Maamme väestö ikääntyy ja työikäisten osuus pienenee. Kestävyysvajeen torjumiseksi Suomi tarvitsee uusia työntekijöitä ja siten maahanmuuttoa, mutta on tärkeää ymmärtää, että maahanmuutto on yhteiskunnalle rikkaus vain kestävästi ja järkevästi toteutettuna. Emme voi ottaa maahamme enempää tulijoita kuin pystymme tosiasiallisesti kotouttamaan, holtittomasta politiikasta näemme parhaillaan varoittavia esimerkkejä naapurimaassamme Ruotsissa. Vastuun kotoutumisesta pitää myös olla maahantulijoilla itsellään. Uuden elämän alkuun tarvitaan luonnollisesti yhteiskunnan apua, mutta kaikessa pitää tähdätä maahanmuuttajien itsensä aktivoimiseen. Se on lopulta kaikkien, erityisesti maahanmuuttajien itsensä, etu.</p><p>Kansantalouden kannalta katsottuna sillä ei ole merkitystä onko maahantulija pakolainen, turvapaikanhakija, siirtolainen, tai esimerkiksi avioliiton tai opiskelun myötä Suomeen tullut. Väliä ei ole myöskään maahanmuuttajan etnisyydellä, ihonvärillä tai uskonnolla. Kansantaloudellisesti merkityksellistä on se, työllistyykö maahanmuuttaja ja tuleeko hänestä siten yhteiskunnallinen nettomaksaja, eli pelkistetysti maksaako hän enemmän veroja kuin kuluttaa sosiaalitukia. Maahanmuuttopolitiikkaa on arvioitava kokonaisuutena, jossa kiintiöpakolaisjärjestelmän kautta kannetaan kansainvälistä vastuuta kaikkein hädänalaisimmista, mutta samalla katsotaan muuta maahantuloa yhteiskunnallisena kokonaisuutena, jakamatta sitä erillisiin osiin sen perusteella, mikä maahan pyrkijän status on.&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>Turvapaikanhakuleirit Afrikasta ja Lähi-idästä tuleville</p><p>Vallitseva käytäntö, jossa maahan jo saapuneet turvapaikkaa hakeneet henkilöt säilötään pahimmillaan jopa puoleksitoista vuodeksi vastaanottokeskuksiin, on monessakin mielessä huono. Kankeaa ja työlästä turvapaikanhakuprosessia ei ole alun perin tarkoitettu vastaamaan massamaiseen maahanpyrkimiseen ja kymmenien tuhansien hakemusten tulva ruuhkauttaa järjestelmän väistämättä. Tällöin perusteettomien hakemusten hylkääminen hidastuu, mutta vielä ikävämmät seuraukset koituvat niille, jotka saavat aikanaan myönteisen päätöksen. Yli vuoden kestävä passivoiva laitosjakso vailla tietoa siitä, saako Suomeen jäädä, ei kannusta yksilöä opiskelemaan vaikeaa kieltä ja rakentamaan uutta alkua uudessa kotimaassa.</p><p>Vastaanottokeskuksien perustaminen merkittävässä määrin Suomeen vaikuttaa rahan haaskaukselta, kun turvapaikanhakijat ovat lähtöisin alueilta, joiden lähellä heidän turvallinen majoittamisensa, muonittamisensa, terveydenhuoltonsa ja kouluttamisensa voitaisiin järjestää paljon huokeammin ja näin auttaa samalla rahalla huomattavasti useampia ihmisiä.&nbsp;Lähi-idästä ja pohjoisesta Afrikasta saapuvia turvapaikanhakijoita olisikin järkevintä auttaa lähialueille perustettavilla EU:n yhteisillä leireillä, jonne näiltä alueilta kotoisin olevien turvapaikanhakijoiden prosessit keskitettäisiin. Näin poistettaisiin markkinat ihmissalakuljettajilta, kun vaarallista matkaa Eurooppaan ei enää tarvitsisi tehdä. Leirit tarjoaisivat jo turvalliset olot kotimaastaan väkivaltaa paenneille, joten varsinainen akuutin suojelun tarve poistuisi.&nbsp;</p><p>Turvapaikanhakijat aloittaisivat kohdemaan kielen ja kulttuurin opiskelun jo leireillä, jolloin opinnoissaan hyvin menestymällä ja aktiivista integroitumishalua osoittamalla hakija voisi itse vaikuttaa myönteisesti asiansa käsittelyyn. Lisäksi leireillä voisi myös osoittaa soveltuvin näyttökokein jo hankitun ammatillisen pätevyytensä ja helpottaa näin työllistymistään valitsemaansa kohdemaahan. Esimerkiksi Kanadassa käytössä oleva malli maahanpyrkijöiden pisteyttämisestä sen mukaan, kuinka todennäköistä heidän työllistymisensä on, olisi hyvin sovellettavissa myös EU:n yhteisille leireille. Leireiltä oleskeluluvan saaneet siirrettäisiin sitten perhekunnittain, lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kaikki yhdessä kohdemaahan ja siellä suoraan töihin tai kouluun. Kuljetus toimisi myös helposti toiseen suuntaan: rikoksista tuomitut voitaisiin nopeasti palauttaa takaisin leireille.</p><p>EU:n sisällä ajatusta tällaisista koko unionin yhteisistä turvapaikkaleireistä ovat pitäneet esillä Ranska ja Saksa. Tähän Suomenkin olisi syytä lähteä ensi tilassa mukaan. Järkevästi toteutettuna leireillä voitaisiin auttaa nykyistä pienemmillä kustannuksilla huomattavasti enemmän hädänalaisia ihmisiä kuin mihin EU nykyisellään kykenee. Samalla saisimme hankittua Suomeen tulevaisuudessa yhä kipeämmin kaipaamaamme työvoimaa. Taloudellisesti kestävälle pohjalle rakennettu kokonaisvaltainen maahanmuuttopolitiikka olisi maallemme kiistatta hyödyksi ja silloin voisimme ihan oikeasti todeta, että maahanmuutto on Suomelle rikkaus. Se liennyttäisi kantaväestön kokemia pelkoja, mikä puolestaan vähentäisi yhteiskunnallista polarisoitumista ja aidosti rasistinen ääripää kuihtuisi juuri sellaiseksi marginaaliksi, jollainen se maassamme oikeasti on. Ja se, jos mikä, vähentäisi tehokkaasti jihadistisen ideologian vetovoimaa suomalaisten muslimien keskuudessa.</p><p>&nbsp;</p><p>Atte Kaleva</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p> Maahanmuuttopolitiikan uudistamista pohtivan blogisarjani ensimmäisessä osassa käsittelin jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista. Toisessa osassa kiinnitin huomion humanitaarisen maahanmuuton problematiikkaan. Tässä kolmannessa osassa keskityn maamme ulkomaalaispolitiikan uudistamiseen ja esittelen EU:n yhteisten, lähtöalueiden lähelle perustettavien turvapaikanhakuleirien mallin, josta olen aiemminkin puhunut ja jota EU:ssa kannattavat jo mm. Ranskan, Saksan ja Tanskan johtajat. Kirjoitukseni ilmestyi kokonaisuudessaan Ajatuspaja Toivon Ulkopolitiikka Nyt -teoksessa.

 

Kokonaan uusi ulkomaalaispolitiikka

Maamme väestö ikääntyy ja työikäisten osuus pienenee. Kestävyysvajeen torjumiseksi Suomi tarvitsee uusia työntekijöitä ja siten maahanmuuttoa, mutta on tärkeää ymmärtää, että maahanmuutto on yhteiskunnalle rikkaus vain kestävästi ja järkevästi toteutettuna. Emme voi ottaa maahamme enempää tulijoita kuin pystymme tosiasiallisesti kotouttamaan, holtittomasta politiikasta näemme parhaillaan varoittavia esimerkkejä naapurimaassamme Ruotsissa. Vastuun kotoutumisesta pitää myös olla maahantulijoilla itsellään. Uuden elämän alkuun tarvitaan luonnollisesti yhteiskunnan apua, mutta kaikessa pitää tähdätä maahanmuuttajien itsensä aktivoimiseen. Se on lopulta kaikkien, erityisesti maahanmuuttajien itsensä, etu.

Kansantalouden kannalta katsottuna sillä ei ole merkitystä onko maahantulija pakolainen, turvapaikanhakija, siirtolainen, tai esimerkiksi avioliiton tai opiskelun myötä Suomeen tullut. Väliä ei ole myöskään maahanmuuttajan etnisyydellä, ihonvärillä tai uskonnolla. Kansantaloudellisesti merkityksellistä on se, työllistyykö maahanmuuttaja ja tuleeko hänestä siten yhteiskunnallinen nettomaksaja, eli pelkistetysti maksaako hän enemmän veroja kuin kuluttaa sosiaalitukia. Maahanmuuttopolitiikkaa on arvioitava kokonaisuutena, jossa kiintiöpakolaisjärjestelmän kautta kannetaan kansainvälistä vastuuta kaikkein hädänalaisimmista, mutta samalla katsotaan muuta maahantuloa yhteiskunnallisena kokonaisuutena, jakamatta sitä erillisiin osiin sen perusteella, mikä maahan pyrkijän status on. 

 

Turvapaikanhakuleirit Afrikasta ja Lähi-idästä tuleville

Vallitseva käytäntö, jossa maahan jo saapuneet turvapaikkaa hakeneet henkilöt säilötään pahimmillaan jopa puoleksitoista vuodeksi vastaanottokeskuksiin, on monessakin mielessä huono. Kankeaa ja työlästä turvapaikanhakuprosessia ei ole alun perin tarkoitettu vastaamaan massamaiseen maahanpyrkimiseen ja kymmenien tuhansien hakemusten tulva ruuhkauttaa järjestelmän väistämättä. Tällöin perusteettomien hakemusten hylkääminen hidastuu, mutta vielä ikävämmät seuraukset koituvat niille, jotka saavat aikanaan myönteisen päätöksen. Yli vuoden kestävä passivoiva laitosjakso vailla tietoa siitä, saako Suomeen jäädä, ei kannusta yksilöä opiskelemaan vaikeaa kieltä ja rakentamaan uutta alkua uudessa kotimaassa.

Vastaanottokeskuksien perustaminen merkittävässä määrin Suomeen vaikuttaa rahan haaskaukselta, kun turvapaikanhakijat ovat lähtöisin alueilta, joiden lähellä heidän turvallinen majoittamisensa, muonittamisensa, terveydenhuoltonsa ja kouluttamisensa voitaisiin järjestää paljon huokeammin ja näin auttaa samalla rahalla huomattavasti useampia ihmisiä. Lähi-idästä ja pohjoisesta Afrikasta saapuvia turvapaikanhakijoita olisikin järkevintä auttaa lähialueille perustettavilla EU:n yhteisillä leireillä, jonne näiltä alueilta kotoisin olevien turvapaikanhakijoiden prosessit keskitettäisiin. Näin poistettaisiin markkinat ihmissalakuljettajilta, kun vaarallista matkaa Eurooppaan ei enää tarvitsisi tehdä. Leirit tarjoaisivat jo turvalliset olot kotimaastaan väkivaltaa paenneille, joten varsinainen akuutin suojelun tarve poistuisi. 

Turvapaikanhakijat aloittaisivat kohdemaan kielen ja kulttuurin opiskelun jo leireillä, jolloin opinnoissaan hyvin menestymällä ja aktiivista integroitumishalua osoittamalla hakija voisi itse vaikuttaa myönteisesti asiansa käsittelyyn. Lisäksi leireillä voisi myös osoittaa soveltuvin näyttökokein jo hankitun ammatillisen pätevyytensä ja helpottaa näin työllistymistään valitsemaansa kohdemaahan. Esimerkiksi Kanadassa käytössä oleva malli maahanpyrkijöiden pisteyttämisestä sen mukaan, kuinka todennäköistä heidän työllistymisensä on, olisi hyvin sovellettavissa myös EU:n yhteisille leireille. Leireiltä oleskeluluvan saaneet siirrettäisiin sitten perhekunnittain, lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kaikki yhdessä kohdemaahan ja siellä suoraan töihin tai kouluun. Kuljetus toimisi myös helposti toiseen suuntaan: rikoksista tuomitut voitaisiin nopeasti palauttaa takaisin leireille.

EU:n sisällä ajatusta tällaisista koko unionin yhteisistä turvapaikkaleireistä ovat pitäneet esillä Ranska ja Saksa. Tähän Suomenkin olisi syytä lähteä ensi tilassa mukaan. Järkevästi toteutettuna leireillä voitaisiin auttaa nykyistä pienemmillä kustannuksilla huomattavasti enemmän hädänalaisia ihmisiä kuin mihin EU nykyisellään kykenee. Samalla saisimme hankittua Suomeen tulevaisuudessa yhä kipeämmin kaipaamaamme työvoimaa. Taloudellisesti kestävälle pohjalle rakennettu kokonaisvaltainen maahanmuuttopolitiikka olisi maallemme kiistatta hyödyksi ja silloin voisimme ihan oikeasti todeta, että maahanmuutto on Suomelle rikkaus. Se liennyttäisi kantaväestön kokemia pelkoja, mikä puolestaan vähentäisi yhteiskunnallista polarisoitumista ja aidosti rasistinen ääripää kuihtuisi juuri sellaiseksi marginaaliksi, jollainen se maassamme oikeasti on. Ja se, jos mikä, vähentäisi tehokkaasti jihadistisen ideologian vetovoimaa suomalaisten muslimien keskuudessa.

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

]]>
2 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256685-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-33-turvapaikan-hakeminen#comments Kotimaa Humanitaarinen maahanmuutto Maahanmuutto Suomen turvapaikanhakijapolitiikka Turvallisuus Ulkomaalaispolitiikka Mon, 11 Jun 2018 06:04:28 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256685-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-33-turvapaikan-hakeminen
Järkevä maahanmuuttopolitiikka osa 2/3: humanitaarisen maahanmuuton ongelmat http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256542-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-23-humanitaarisen-maahanmuuton-ongelmat <p><a href="http://toivoajatuspaja.fi/wp-content/uploads/2018/06/2018-Ulkopolitiikka-nyt.pdf">Ajatuspaja Toivon&nbsp;Ulkopolitiikka Nyt&nbsp;-teoksessa</a> ilmestyneessä artikkelissani pohdin jihadistisen ääriajattelun, humanitaarisen maahanmuuton ongelmien ja maamme ulkomaalaispolitiikan kokonaisvaltaisen uudistamisen näkökulmista kokonaan uudenlaista, järkevää ja kestävää maahanmuuttopolitiikkaa. Julkaisen sen blogissani kolmessa osassa, <a href="http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256486-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-13-jihadismin-torjunta">ensimmäisessä osassa käsittelin jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista</a>. Tässä toisessa osassa kiinnitän huomion humanitaarisen maahanmuuton problematiikkaan.</p><p>&nbsp;</p><p>Suomessa jihadistisen terrorismin muodostama ongelma liittyy korostetusti humanitaariseen maahanmuuttoon, sillä suuri osa maamme muslimeista on taustaltaan pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Toki jihadistinen propaganda puhuttelee myös joitakin kantasuomalaisia käännynnäisiä, mutta terrorismintorjunnan kohdehenkilöistä suuri osa on maahanmuuttajataustaisia. Tämän takia viranomaisten ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden on väkivaltaista islamistista ekstremismiä torjuessaan tärkeä ymmärtää paitsi jihadistisen ideologian uskonnolliset ja sosiaaliset perusteet, myös humanitaarisen maahanmuuton kipupisteet.</p><p>Hollantilainen Tilburgin yliopiston professori Paul Scheffer on tutkinut maahanmuuttoa ja sen vaikutusta yhteiskuntaan ja huomannut, että pohjimmiltaan maahanmuutossa on kyse molemminpuolisesta menetyksen tunteesta. Maahantulijat menettävät tutun ympäristönsä ja elinpiirinsä, kantaväestö puolestaan kokee menettävänsä turvallisuudentunteensa ja romantisoidun maailmankuvansa. Näitä menetyksen tunteita ja jopa suoranaisia pelkoja ei suinkaan liennytetä sillä, että iskulauseenomaisesti hoetaan avointen rajojen ihanuutta ja monikulttuurisuuden rikastuttavaa vaikutusta. Laajalti koettu tunne menetyksestä, joka johtaa usein vieraantuneisuuden tuntemuksiin, on päinvastoin tunnistettava ja hyväksyttävä, jotta siihen voidaan vaikuttaa.&nbsp;</p><p>Scheffer tunnistaa maahanmuuttoon liittyvässä integroitumisprosessissa kolme vaihetta: välttämisen, konfliktin ja sopeutumisen. Maahanmuuttoa ei yleisesti nähdä yhteiskuntaa rikastuttavana ilmiönä juuri menetyksen tunteesta johtuvan välttämisen takia. Kantaväestö pelkää maahantulijoiden muuttavan perustavalla tavalla tuttua ja turvallista yhteisöä, minkä takia heitä vältellään. Maahanmuuttajat puolestaan suojelevat uudessa yhteiskunnassa mustasukkaisesti mukanaan tuomaansa omaa kulttuuriaan ja yhteisöllisyyttään ja pyrkivät siksi eristäytymään kantaväestöstä. Jossakin vaiheessa ajatus maahanmuuttajien maassa oleskelun tilapäisyydestä kuitenkin vaihtuu käsitykseen siitä, että uusi olotila onkin pysyvä. Yleensä tämä tapahtuu Schefferin mukaan silloin, kun ensimmäisen polven maahanmuuttajien lapset menevät uudessa kotimaassaan kouluun ja eristäytymisen vaihe alkaa väistämättä päättyä. Tämä johtaa kahtalaiseen konfliktiin, toisaalta maahanmuuttajayhteisöjen sisällä, jossa kantaväestön tapoihin koulussa tutustuneen nuorison koetaan hylänneen yhteisön arvokkaat perinteet, ja toisaalta kantaväestön kanssa, jonka maahanmuutto väkisin pakottaa määrittämään uudestaan mitä oikeastaan tarkoittaa olla tuon maan kansalainen.</p><p>Tässä Scheffer näkeekin piilevän maahanmuuton todellisen yhteiskuntaa rikastuttavan vaikutuksen. Muuttuvassa maailmassa on hyvin tärkeää jatkuvasti pohtia sitä, minkälaista on meidän yhteisöllisyytemme. Eli mitä käytännössä oikeastaan tarkoittaa olla suomalainen, siis Suomen kansalainen. Sen vuoksi konfliktivaihe ei ole kokonaan huono asia, ellei se muutu väkivaltaiseksi. Ensimmäisen sukupolven välttelyn ja toisen sukupolven konfliktin kautta päästään vihdoin sopeutumisvaiheeseen, jolloin myös ongelmat vähenevät. Ajatus monikulttuurisuudesta ei Schefferin mukaan toimi, sillä se ei ota riittävästi huomioon koettuja menetyksen tunteita. Se on lähinnä ensimmäisen sukupolven välttämisvaiheeseen kuuluva idea ja estää molemminpuolista sopeutumista.</p><p>Monikulttuurisuutta tärkeämpää olisi pyrkiä luomaan mahdollisimman ajoissa yhteinen normatiivinen pohja, jonka sekä maahanmuuttajien että kantaväestön enemmistö kokisi omakseen. Selvää on, että kielitaidon merkitys on olennainen, mutta samalla tarvitaan myös kaikille yhteisiä sosiaalisia normeja, jotka ulottuisivat paljon syvemmälle kuin pelkällä lainsäädännöllä päästään. Yhteisten normien noudattaminen luo paljon voimakkaamman sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen kuin pelkkä lakien noudattaminen.</p><p>Jihadistisen ideologian vetovoiman vähentämisessä olisikin kiinnitettävä huomiota siihen, että erityisesti nuoret maahanmuuttajataustaiset suomalaismuslimit voisivat luoda itselleen identiteetin, joka olisi samalla täysin suomalainen ja täysin islamilainen. Tämä vaatii paljon sekä kantaväestöltä että muslimiyhteisöiltä, erityisesti parhaillaan käynnissä olevan toisen sukupolven konfliktivaiheen ja osin siitä johtuvan yhteiskunnallisen polarisaation aikana. Mutta kuten Scheffer osoittaa, väkivallatonta konfliktia ei pidä pelätä, sillä se on avain sopeutumisvaiheeseen. Muutoksia kuitenkin tarvitaan, erityisesti maamme ulkomaalaispolitiikassa.&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>Atte Kaleva</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Ajatuspaja Toivon Ulkopolitiikka Nyt -teoksessa ilmestyneessä artikkelissani pohdin jihadistisen ääriajattelun, humanitaarisen maahanmuuton ongelmien ja maamme ulkomaalaispolitiikan kokonaisvaltaisen uudistamisen näkökulmista kokonaan uudenlaista, järkevää ja kestävää maahanmuuttopolitiikkaa. Julkaisen sen blogissani kolmessa osassa, ensimmäisessä osassa käsittelin jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista. Tässä toisessa osassa kiinnitän huomion humanitaarisen maahanmuuton problematiikkaan.

 

Suomessa jihadistisen terrorismin muodostama ongelma liittyy korostetusti humanitaariseen maahanmuuttoon, sillä suuri osa maamme muslimeista on taustaltaan pakolaisia tai turvapaikanhakijoita. Toki jihadistinen propaganda puhuttelee myös joitakin kantasuomalaisia käännynnäisiä, mutta terrorismintorjunnan kohdehenkilöistä suuri osa on maahanmuuttajataustaisia. Tämän takia viranomaisten ja muiden yhteiskunnallisten toimijoiden on väkivaltaista islamistista ekstremismiä torjuessaan tärkeä ymmärtää paitsi jihadistisen ideologian uskonnolliset ja sosiaaliset perusteet, myös humanitaarisen maahanmuuton kipupisteet.

Hollantilainen Tilburgin yliopiston professori Paul Scheffer on tutkinut maahanmuuttoa ja sen vaikutusta yhteiskuntaan ja huomannut, että pohjimmiltaan maahanmuutossa on kyse molemminpuolisesta menetyksen tunteesta. Maahantulijat menettävät tutun ympäristönsä ja elinpiirinsä, kantaväestö puolestaan kokee menettävänsä turvallisuudentunteensa ja romantisoidun maailmankuvansa. Näitä menetyksen tunteita ja jopa suoranaisia pelkoja ei suinkaan liennytetä sillä, että iskulauseenomaisesti hoetaan avointen rajojen ihanuutta ja monikulttuurisuuden rikastuttavaa vaikutusta. Laajalti koettu tunne menetyksestä, joka johtaa usein vieraantuneisuuden tuntemuksiin, on päinvastoin tunnistettava ja hyväksyttävä, jotta siihen voidaan vaikuttaa. 

Scheffer tunnistaa maahanmuuttoon liittyvässä integroitumisprosessissa kolme vaihetta: välttämisen, konfliktin ja sopeutumisen. Maahanmuuttoa ei yleisesti nähdä yhteiskuntaa rikastuttavana ilmiönä juuri menetyksen tunteesta johtuvan välttämisen takia. Kantaväestö pelkää maahantulijoiden muuttavan perustavalla tavalla tuttua ja turvallista yhteisöä, minkä takia heitä vältellään. Maahanmuuttajat puolestaan suojelevat uudessa yhteiskunnassa mustasukkaisesti mukanaan tuomaansa omaa kulttuuriaan ja yhteisöllisyyttään ja pyrkivät siksi eristäytymään kantaväestöstä. Jossakin vaiheessa ajatus maahanmuuttajien maassa oleskelun tilapäisyydestä kuitenkin vaihtuu käsitykseen siitä, että uusi olotila onkin pysyvä. Yleensä tämä tapahtuu Schefferin mukaan silloin, kun ensimmäisen polven maahanmuuttajien lapset menevät uudessa kotimaassaan kouluun ja eristäytymisen vaihe alkaa väistämättä päättyä. Tämä johtaa kahtalaiseen konfliktiin, toisaalta maahanmuuttajayhteisöjen sisällä, jossa kantaväestön tapoihin koulussa tutustuneen nuorison koetaan hylänneen yhteisön arvokkaat perinteet, ja toisaalta kantaväestön kanssa, jonka maahanmuutto väkisin pakottaa määrittämään uudestaan mitä oikeastaan tarkoittaa olla tuon maan kansalainen.

Tässä Scheffer näkeekin piilevän maahanmuuton todellisen yhteiskuntaa rikastuttavan vaikutuksen. Muuttuvassa maailmassa on hyvin tärkeää jatkuvasti pohtia sitä, minkälaista on meidän yhteisöllisyytemme. Eli mitä käytännössä oikeastaan tarkoittaa olla suomalainen, siis Suomen kansalainen. Sen vuoksi konfliktivaihe ei ole kokonaan huono asia, ellei se muutu väkivaltaiseksi. Ensimmäisen sukupolven välttelyn ja toisen sukupolven konfliktin kautta päästään vihdoin sopeutumisvaiheeseen, jolloin myös ongelmat vähenevät. Ajatus monikulttuurisuudesta ei Schefferin mukaan toimi, sillä se ei ota riittävästi huomioon koettuja menetyksen tunteita. Se on lähinnä ensimmäisen sukupolven välttämisvaiheeseen kuuluva idea ja estää molemminpuolista sopeutumista.

Monikulttuurisuutta tärkeämpää olisi pyrkiä luomaan mahdollisimman ajoissa yhteinen normatiivinen pohja, jonka sekä maahanmuuttajien että kantaväestön enemmistö kokisi omakseen. Selvää on, että kielitaidon merkitys on olennainen, mutta samalla tarvitaan myös kaikille yhteisiä sosiaalisia normeja, jotka ulottuisivat paljon syvemmälle kuin pelkällä lainsäädännöllä päästään. Yhteisten normien noudattaminen luo paljon voimakkaamman sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen kuin pelkkä lakien noudattaminen.

Jihadistisen ideologian vetovoiman vähentämisessä olisikin kiinnitettävä huomiota siihen, että erityisesti nuoret maahanmuuttajataustaiset suomalaismuslimit voisivat luoda itselleen identiteetin, joka olisi samalla täysin suomalainen ja täysin islamilainen. Tämä vaatii paljon sekä kantaväestöltä että muslimiyhteisöiltä, erityisesti parhaillaan käynnissä olevan toisen sukupolven konfliktivaiheen ja osin siitä johtuvan yhteiskunnallisen polarisaation aikana. Mutta kuten Scheffer osoittaa, väkivallatonta konfliktia ei pidä pelätä, sillä se on avain sopeutumisvaiheeseen. Muutoksia kuitenkin tarvitaan, erityisesti maamme ulkomaalaispolitiikassa. 

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

]]>
2 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256542-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-23-humanitaarisen-maahanmuuton-ongelmat#comments Humanitaarinen maahanmuutto Kotoutuminen Maahanmuutto Monikulttuurisuus Turvallisuus Fri, 08 Jun 2018 07:24:39 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256542-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-23-humanitaarisen-maahanmuuton-ongelmat
Järkevä maahanmuuttopolitiikka osa 1/3: jihadismin torjunta http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256486-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-13-jihadismin-torjunta <p>Kirjoitin ajatuspaja Toivon keskiviikkona 6.6.2018 julkaistuun&nbsp;<a href="https://toivoajatuspaja.fi/wp-content/uploads/2018/06/2018-Ulkopolitiikka-nyt.pdf">Ulkopolitiikka Nyt&nbsp;</a>-teokseen luvun, jossa pohdin jihadistisen ääriajattelun, humanitaarisen maahanmuuton ongelmien ja maamme ulkomaalaispolitiikan kokonaisvaltaisen uudistamisen näkökulmista kokonaan uudenlaista, järkevää ja kestävää maahanmuuttopolitiikkaa. Koska artikkeli on melko pitkä, julkaisen sen blogissani kolmessa osassa. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista.</p> <p><br /><br />Suomessa yhteiskunnallista keskustelua jihadistisesta terrorismista ovat pitkään dominoineet kaksi äänekästä, mutta lukumäärältään melko marginaalista ääripäätä. Toisaalla hyvää tarkoittavat, mutta usein valitettavan sinisilmäiset tahot torjuvat rasistista ajattelua niin pontevasti, että he pyrkivät valkopesemään ja erottamaan islamin uskomusjärjestelmänä kokonaan jihadistisesta väkivallasta. Toisaalla puolestaan islamofobinen ääripää pyrkii demonisoimaan terrorismilla koko uskonnon ja kaikki muslimit. Tällainen kärkevä vastakkainasettelu ei luonnollisesti edesauta kiihkottoman ja analyyttisen keskusteluilmapiirin syntymistä, kun oikeastaan kukaan kumpaankaan ääripäähän kuulumaton ns. tolkun ihminen ei halua leimatuksi joutumisen pelossa osallistua lainkaan islamia tai edes islamista inspiroitunutta terrorismia koskevaan keskusteluun. Onneksi tämä voimakkaasti polarisoitunut ilmapiiri näyttää pikku hiljaa kehittyvän parempaan suuntaan.</p> <p>Islam uskontona liittyy aivan olennaisesti jihadistiseen ideologiaan, eikä tämän seikan pitäisi enää olla kenellekään epäselvä. Jihadistit itse pyrkivät aktiivisesti oikeuttamaan toimintansa islamilaisiin lähteisiin, Koraaniin ja hadith-kokoelmiin tallennettuun profeetta Muhammadin elämään perustuen ja noita lähteitä sopivan valikoivasti lukemalla tällainen oikeutus kieltämättä onkin helppo löytää. Monet jihadistisiin terrorijärjestöihin liittyneistä tai ylipäätään globaalia jihad-liikettä sympatisoivista henkilöistä kokevat edustavansa islamia aidoimmillaan ja puolustavansa kaikkia muslimeita. Pelkkä muslimius ei toki yksinään riitä selittämään väkivaltaista radikalisoitumista islamistiseen ekstremismiin, muutenhan maailmassa olisi 1,6 miljardia terroristia, mutta uskonnollisuus on eräs tärkeimmistä yksilön radikalisoitumista motivoivista tekijöistä.</p> <p>&nbsp;</p> <p>Merkityksellisyys ja johonkin kuuluminen&nbsp;</p> <p>Jihadistinen ideologia tarjoaa siitä kiinnostuneille yksilöille vastaukset kahteen universaaliin tarpeeseen: merkityksellisyyteen ja johonkin kuulumiseen. Monet terroristijärjestöihin liittyneet nuoret muslimit ovat ennen radikalisoitumistaan eläneet hyvinkin maallistunutta elämää, johon on kuulunut mm. päihteiden käyttöä ja pikkurikoksia. Myös kahnaukset auktoriteettien, vanhempien, opettajien ja poliisin, kanssa ovat yleisiä. Yksilö voi tällöin kokea elämänsä täysin merkityksettömäksi ja oman olemassaolonsa hyödyttömäksi. Tavallista on myös se, etteivät radikalisoitumassa olevat nuoret koe kuuluvansa oikein mihinkään arvokkaaseen yhteisöön, sillä muut muslimit voivat syyttää heitä liiallisesta integroitumisesta ja samaistumisesta kantaväestöön, jonka edustajat puolestaan näyttäytyvät torjuvina ja syrjivinä.&nbsp;</p> <p>Syrjintää ja jopa suoranaista rasismia elämässään kokeneen muslimin kohdalla jihadistisen propagandan tarjoama sisältö voi tuntua hyvin voimaannuttavalta. Liittyessään taisteluun Allahin tielle nuori muslimi saa kuulua mujahid-soturien arvokkaaseen ja eksklusiiviseen joukkoon ja tutustua lukuisiin samanmielisiin veljiin ja sisariin. Henkilöstä, joka aiemmin tunsi itsensä&nbsp;<em>nobody</em>ksi, tulee mitä suurimmassa määrin&nbsp;<em>somebody</em>. On tärkeä myös huomata, että useimmilla ei ole perustason tietämystä syvempää ymmärrystä islaminuskosta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näiden henkilöiden uskonnollisuuden kokemus olisi syvä ja voimakas.</p> <p>&nbsp;</p> <p>Kovat ja pehmeät vastatoimet</p> <p>Jihadistisen ideologian ja siitä johtuvan silmittömän väkivallan nujertamiseksi tarvitaan sekä kovia että pehmeitä keinoja. Ensiksi tarvitaan viranomaisten voimakkaita toimia. Terroristit tukijoineen on tunnistettava ja pidätettävä tai karkotettava maasta. Tässä uuden tiedustelulainsäädännön viranomaisille antamat työkalut ovat erityisen korostuneessa asemassa. Toiseksi pitää käyttää myös pehmeää linjaa. Viranomaisten pitää pystyä yhdessä kansalaisyhteiskunnan kanssa luomaan jihadisteille uskottavia ulospääsystrategioita: ihmiselle, joka ei halua enää jatkaa jihadistina ja haluaa irtautua väkivaltaisesta ideologiasta, pitää luoda tosiasiallinen mahdollisuus lähteä. Parannuksen tehneiden ex-jihadistien rehabilitoiminen takaisin suomalaisen yhteiskuntaan on ensiarvoisen tärkeää myös radikalisoitumisen ehkäisemisessä. Monet jihadistisesta ideologiasta kiinnostuneet muslimit elävät omassa kuplassaan, eivätkä halua kuunnella kantasuomalaisten auktoriteettien varoituksia. Entisten jihadistien kertomana sanoma jihadistisen propagandan valheellisuudesta menee perille huomattavasti helpommin.</p> <p>Tärkeää on myös kitkeä jihadistinen ideologia muslimiyhteisöissä. Siinä ei onnistuta ilman muslimiyhteisöjen voimakasta tukea. Yhteisöjen ja erityisesti niiden johtajien on tehtävä käytännön arjessa selväksi, ettei ääri-islamistisella väkivallalla ole paikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Pääosin näin tapahtuukin, mutta tarvittaessa arveluttavien yhteisöjen tai yksilöiden toimiin pitää suomalaisten muslimien uskaltaa puuttua myös yhteistyössä viranomaisten kanssa, ilman pelkoa leimaamisesta sen paremmin kantaväestön kuin muslimiyhteisöjen jäsenten taholta.&nbsp;</p> <p>&nbsp;</p> <p>Atte Kaleva</p> <p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p> <p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kirjoitin ajatuspaja Toivon keskiviikkona 6.6.2018 julkaistuun Ulkopolitiikka Nyt -teokseen luvun, jossa pohdin jihadistisen ääriajattelun, humanitaarisen maahanmuuton ongelmien ja maamme ulkomaalaispolitiikan kokonaisvaltaisen uudistamisen näkökulmista kokonaan uudenlaista, järkevää ja kestävää maahanmuuttopolitiikkaa. Koska artikkeli on melko pitkä, julkaisen sen blogissani kolmessa osassa. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelen jihadismin vetovoimaa ja sen tehokasta vastustamista.



Suomessa yhteiskunnallista keskustelua jihadistisesta terrorismista ovat pitkään dominoineet kaksi äänekästä, mutta lukumäärältään melko marginaalista ääripäätä. Toisaalla hyvää tarkoittavat, mutta usein valitettavan sinisilmäiset tahot torjuvat rasistista ajattelua niin pontevasti, että he pyrkivät valkopesemään ja erottamaan islamin uskomusjärjestelmänä kokonaan jihadistisesta väkivallasta. Toisaalla puolestaan islamofobinen ääripää pyrkii demonisoimaan terrorismilla koko uskonnon ja kaikki muslimit. Tällainen kärkevä vastakkainasettelu ei luonnollisesti edesauta kiihkottoman ja analyyttisen keskusteluilmapiirin syntymistä, kun oikeastaan kukaan kumpaankaan ääripäähän kuulumaton ns. tolkun ihminen ei halua leimatuksi joutumisen pelossa osallistua lainkaan islamia tai edes islamista inspiroitunutta terrorismia koskevaan keskusteluun. Onneksi tämä voimakkaasti polarisoitunut ilmapiiri näyttää pikku hiljaa kehittyvän parempaan suuntaan.

Islam uskontona liittyy aivan olennaisesti jihadistiseen ideologiaan, eikä tämän seikan pitäisi enää olla kenellekään epäselvä. Jihadistit itse pyrkivät aktiivisesti oikeuttamaan toimintansa islamilaisiin lähteisiin, Koraaniin ja hadith-kokoelmiin tallennettuun profeetta Muhammadin elämään perustuen ja noita lähteitä sopivan valikoivasti lukemalla tällainen oikeutus kieltämättä onkin helppo löytää. Monet jihadistisiin terrorijärjestöihin liittyneistä tai ylipäätään globaalia jihad-liikettä sympatisoivista henkilöistä kokevat edustavansa islamia aidoimmillaan ja puolustavansa kaikkia muslimeita. Pelkkä muslimius ei toki yksinään riitä selittämään väkivaltaista radikalisoitumista islamistiseen ekstremismiin, muutenhan maailmassa olisi 1,6 miljardia terroristia, mutta uskonnollisuus on eräs tärkeimmistä yksilön radikalisoitumista motivoivista tekijöistä.

 

Merkityksellisyys ja johonkin kuuluminen 

Jihadistinen ideologia tarjoaa siitä kiinnostuneille yksilöille vastaukset kahteen universaaliin tarpeeseen: merkityksellisyyteen ja johonkin kuulumiseen. Monet terroristijärjestöihin liittyneet nuoret muslimit ovat ennen radikalisoitumistaan eläneet hyvinkin maallistunutta elämää, johon on kuulunut mm. päihteiden käyttöä ja pikkurikoksia. Myös kahnaukset auktoriteettien, vanhempien, opettajien ja poliisin, kanssa ovat yleisiä. Yksilö voi tällöin kokea elämänsä täysin merkityksettömäksi ja oman olemassaolonsa hyödyttömäksi. Tavallista on myös se, etteivät radikalisoitumassa olevat nuoret koe kuuluvansa oikein mihinkään arvokkaaseen yhteisöön, sillä muut muslimit voivat syyttää heitä liiallisesta integroitumisesta ja samaistumisesta kantaväestöön, jonka edustajat puolestaan näyttäytyvät torjuvina ja syrjivinä. 

Syrjintää ja jopa suoranaista rasismia elämässään kokeneen muslimin kohdalla jihadistisen propagandan tarjoama sisältö voi tuntua hyvin voimaannuttavalta. Liittyessään taisteluun Allahin tielle nuori muslimi saa kuulua mujahid-soturien arvokkaaseen ja eksklusiiviseen joukkoon ja tutustua lukuisiin samanmielisiin veljiin ja sisariin. Henkilöstä, joka aiemmin tunsi itsensä nobodyksi, tulee mitä suurimmassa määrin somebody. On tärkeä myös huomata, että useimmilla ei ole perustason tietämystä syvempää ymmärrystä islaminuskosta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näiden henkilöiden uskonnollisuuden kokemus olisi syvä ja voimakas.

 

Kovat ja pehmeät vastatoimet

Jihadistisen ideologian ja siitä johtuvan silmittömän väkivallan nujertamiseksi tarvitaan sekä kovia että pehmeitä keinoja. Ensiksi tarvitaan viranomaisten voimakkaita toimia. Terroristit tukijoineen on tunnistettava ja pidätettävä tai karkotettava maasta. Tässä uuden tiedustelulainsäädännön viranomaisille antamat työkalut ovat erityisen korostuneessa asemassa. Toiseksi pitää käyttää myös pehmeää linjaa. Viranomaisten pitää pystyä yhdessä kansalaisyhteiskunnan kanssa luomaan jihadisteille uskottavia ulospääsystrategioita: ihmiselle, joka ei halua enää jatkaa jihadistina ja haluaa irtautua väkivaltaisesta ideologiasta, pitää luoda tosiasiallinen mahdollisuus lähteä. Parannuksen tehneiden ex-jihadistien rehabilitoiminen takaisin suomalaisen yhteiskuntaan on ensiarvoisen tärkeää myös radikalisoitumisen ehkäisemisessä. Monet jihadistisesta ideologiasta kiinnostuneet muslimit elävät omassa kuplassaan, eivätkä halua kuunnella kantasuomalaisten auktoriteettien varoituksia. Entisten jihadistien kertomana sanoma jihadistisen propagandan valheellisuudesta menee perille huomattavasti helpommin.

Tärkeää on myös kitkeä jihadistinen ideologia muslimiyhteisöissä. Siinä ei onnistuta ilman muslimiyhteisöjen voimakasta tukea. Yhteisöjen ja erityisesti niiden johtajien on tehtävä käytännön arjessa selväksi, ettei ääri-islamistisella väkivallalla ole paikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Pääosin näin tapahtuukin, mutta tarvittaessa arveluttavien yhteisöjen tai yksilöiden toimiin pitää suomalaisten muslimien uskaltaa puuttua myös yhteistyössä viranomaisten kanssa, ilman pelkoa leimaamisesta sen paremmin kantaväestön kuin muslimiyhteisöjen jäsenten taholta. 

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

 

]]>
2 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256486-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-13-jihadismin-torjunta#comments Humanitaarinen maahanmuutto Jihadismi Maahanmuutto Suomen turvapaikanhakijapolitiikka Turvallisuus Thu, 07 Jun 2018 09:50:07 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/256486-jarkeva-maahanmuuttopolitiikka-osa-13-jihadismin-torjunta
Professori Juusolan ontto kritiikki http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254051-professori-juusolan-ontto-kritiikki <p>Maaliskuussa <a href="https://otava.fi/kirjat/9789511324430/">Otavan kustantamana ilmestynyt kirjani Jihad ja terrori</a> on herättänyt mukavasti keskustelua, mikä on oikein hyvä asia, sillä osaltaan tarkoitinkin sen keskustelunavaukseksi. Viimeisimpänä <a href="http://lahi-itanyt.fi/nyt/atte-kalevan-jihad-ja-terrori-otava-2018-huolimattomasti-kirjoitettu-esitys-modernin-jihadismin-kehityksesta/">kirja-arvion</a> tehneiden joukkoon on liittynyt Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen professori Hannu Juusola. Ehdin jo aiemmin lempeästi huomauttaa häntä siitä, että hän kovin kärkkäästi kommentoi teostani sitä lukematta, mutta nyt kirja on siis luettu, kiitokset siitä ja samoin myös arviosta! Arvostan professori Juusolaa modernin Lähi-idän yhteiskuntien tuntijana ja olen sen vuoksi luonnollisesti iloinen siitä, että hän halusi teokseni arvioida.</p><p>Olen aiemminkin ihmetellyt monien Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen islamintutkijoiden pontevaa intoa tutkimuskohteensa, eli islamin, epämiellyttävien puolien parhain päin selittämiseen, sillä se ei nähdäkseni mitenkään liity objektiivisen ja akateemisen tutkimuksen tekemiseen. Tällaiseen asenteeseen on tosin yliopistolla ikävä kyllä totuttu muuallakin, harvassa ovat olleet esimerkiksi sellaiset lausunnot, joissa Aleksanteri-instituutissa valtaa pitäneet Markut Kivinen ja Kangaspuro olisivat Venäjän toimia missään määrin kritisoineet.</p><p>Olin vuoden 2012 elokuussa kutsuttuna Suomen Lähi-idän instituutin yhdessä mm. Helsingin yliopiston kanssa järjestämään Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen kollokvioon, jossa esittelin omaa tutkimustani. Professori Hannu Juusola kommentoi silloin esitystäni todeten, ettei sellaista tutkimusta jota minä teen oikeastaan pitäisi ollenkaan tehdä. Hämmästyin luonnollisesti tätä lausuntoa ja kysyin professorilta minkä takia ei pitäisi. Juusola vastasi syyksi sen, että tällaisessa tutkimuksessa tutkija tuo helposti esille negatiivisia asioita islamiin ja muslimeihin liittyen. Hänen mukaansa islamin tutkijoiden tehtävänä on tuoda esiin vain myönteisiä puolia, sillä ne kielteiset puolet kyllä ovat aivan riittävästi esillä median kautta. Ihmettelin kovasti tätä asennetta, sillä en tutkijana koe voivani, enkä haluavani, ruveta kirjoittamaan pamfletteja. Minun nähdäkseni akateemisen tutkijan tehtävä on päin vastoin pyrkiä objektiivisesti minimoimaan omien ennakkokäsityksiensä vaikutus tutkimukseen ja analysoida tutkittavaa ilmiötä mahdollisimman totuudenmukaisesti sellaisena kuin se ilmenee, täysin riippumatta siitä, voiko joku käsittää tuon ilmiön hyväksi tai pahaksi.</p><p>Tällainen asenteellisuus on erityisesti yliopiston tutkijoiden piirissä hyvin valitettavaa, sillä se voidaan helposti tulkita hyssyttelyksi ja islamin ongelmallisten kohtien valkopesemiseksi. Edelleen sama asenteellisuus näyttää ikävä kyllä leimaavan professori Juusolan kirjastani tekemää arvostelua. Tämä on hyvin valitettavaa, sillä se laskee väistämättä hänen lausuntonsa painoarvoa. Otan mielelläni vastaan rakentavaa kritiikkiä, mutta toivon akateemisten kritisoijien myös muistavan, että akateeminen tutkimus ja yleistajuinen tietokirja ovat kaksi eri asiaa. Kirjassani on 208 sivua, enkä mitenkään halunnut paisuttaa tekstiä enempää, muutoin vaarana olisi ollut sellaisen tiiliskiven kirjoittaminen, johon kohdeyleisöni, asiasta kiinnostuneet maallikot, eivät olisi jaksaneet edes tarttua. Valitettavan paljon asiaa oli siis pakko jättää kirjasta pois, detaljitason seikoista nyt puhumattakaan. Uskon kuitenkin vakaasti, että valitsemani lähestymistapa toimii hyvin juuri yleistajuisen tietokirjan kohdalla.</p><p>Juusolan esille nostamista asiavirheistä olen luonnollisesti hänelle kiitollinen, varsinkin niistä kahdesta, joiden kohdalla hän on oikeassa. Ottomaanien valtakunta ei tosiaan romahtanut 1924 kuten kirjassani lukee, vaan 1923. Pahoittelen lukijoilleni tätä valitettavaa kirjoitusvirhettä ja korjaan sen tuleviin painoksiin. Valitettava kirjoitusvirhe yhdessä vuosiluvussa esiintyy myös Egyptin vallankaappauksen kohdalla.</p><p>Egyptin presidentiksi vuonna 1954 noussut Gamal Abdel Nasser käytti vuoden 1952 vallankaappauksessa hyväkseen sekä Muslimiveljeskuntaa että nuorten upseerien liikkeen keulakuvana toiminutta vuoden 1948 sodan sankaria Muhammad Neguibia, jotka molemmat hän syrjäytti nopeasti. Kuten modernin Egyptin historiaan professori Juusolan tavoin perehtyneet lukijat hyvin tietävät, nousi Nasser ensimmäisen kerran presidentiksi helmikuussa 1954 pakottaessaan Neguibin eroamaan, mutta Neguib palasi vielä hetkeksi valtaan, kunnes joutui jälleen eroamaan, tällä kertaa lopullisesti, saman vuoden lokakuussa. Tämän vuoksi on täysin perusteltua sanoa, että vuonna 1952 alkanut vallankaappaus kulminoitui vasta kun Nasser oli hajottanut Muslimiveljeskunnan ja kaapannut vallan presidentiksi alkuun nostetulta Naguibilta. Sayyid Qutbia käsitelleessä luvussa näin onkin, mutta Hassan al-Banna ja Muslimiveljeskunta -luvussa tekstiin on epähuomiossa jäänyt Nasserin presidentiksi nousun vuosiluvuksi 1952, joka ei siis pidä paikkaansa, vaan pitäisi olla 1954. Tämäkin jäi jostain syystä käsikirjoitusta tarkistaessani minulta huomaamatta ja on luonnollisesti syytä korjata tuleviin painoksiin.</p><p>Muuten joudun toteamaan professori Juusolan detaljitason kritiikin ontoksi. Perustelen näkemykseni seuraavassa:</p><p>Umaijadimoskeija herättää Damaskoksen salafilaisten sunnien keskuudessa vastustusta moskeijassa olevien hautojen vuoksi. Hautojen sijaitsemista moskeijassa pidetään yleisesti shiialaisena käytänteenä, mikä ei sovi sunneille. Vielä pahemmalta näyttää haudoilla yleisesti ja äänekkäästi tapahtuva shiialainen pyhimysten palvonta. Tämän vuoksi salafistiset sunnit, ja siis myös kirjan aihepiirin kannalta keskeiset jihadistit, kokevat moskeijan shiialaiseksi ja vääräoppiseksi.</p><p>Hafez al-Assad osallistui keskeisesti Syyrian vuoden 1963 baathistiseen vallankaappaukseen, jonka tuloksena hän kaappasi vallan ja nousi myöhemmin presidentiksi. Olennaista asiassa on se, kuten tekstistäkin nähdäkseni käy ilmi, että tuolloin Muslimiveljeskunta kiellettiin.</p><p>Yleisesti suhteellisen vapaina ja demokraattisina pidettyjen Palestiinan vuoden 2006 vaalien voittajaksi nousi Hamas, joka sai 74 paikkaa yhteensä 132 paikasta. Erityisesti Gazan kaistaleella Hamasin vaalivoitto oli hyvin selvä. Vaaleja seuranneiden levottomuuksien jälkeen Hamasin ja Fatahin yhteishallitus muodostettiin vasta 8. helmikuuta 2007. ja sen alkujaankin hutera yhtenäisyys päättyi 14. kesäkuuta 2007, kun Hamas syrjäytti Gazan kaistaleella Fatahin ja ryhtyi itse käyttämään valtaa. On siis jälleen varsin perusteltua sanoa, että vaalien seurauksena Gazassa valtaa piti Hamas ja Länsirannalla Fatah.</p><p>Nämä Juusolan mainitsemat epätarkkuudet ovat juuri sellaisia detaljitason asioita, joille annetaan suuri painoarvo akateemisessa tutkimuksessa, mutta jotka eivät minun näkemykseni mukaan kuulu jihadismia käsittelevään yleistajuiseen tietokirjaan, enkä sen vuoksi kirjoittanut niitä auki. Tällaisen kirjan arvo kun on nimenomaan siinä, ettei maallikkolukijaa hukuteta sinänsä faktuaalisesti korrekteihin, mutta kirjan pääasian kannalta turhanpäiväisiin yksityiskohtiin. Juusola kritisoi minua myös siitä, etten ole hänen mielestään riittävän hyvin määritellyt käyttämiäni, kieltämättä vähän hankalasti suomennettavia termejä, kuten &rsquo;fundamentalismi&rsquo;, &rsquo;jihadismi&rsquo;, &rsquo;salafismi&rsquo; ja &rsquo;islamismi&rsquo;. Tämä on islamin tutkimukseen perehtyneeltä professorilta hyvin omituinen kommentti, sillä alan kirjallisuudessa termejä käytetään yleisesti juuri samassa merkityksessä ja samalla tavalla kuin minäkin olen kirjassani käyttänyt. Pelkästään salafismin ja jihadismin määrittelyyn kuluu kirjasta 44 sivua, joten ehkäpä professori Juusola voisi vähän avata sitä, miten ja millä tarkuudella nämä termit hänen nähdäkseen kuuluisi määritellä? Samoin Juusolan epämääräiset viittaukset nähdäkseni varsin selkeään ja yleistajuiseen tapaani translitteroida arabiaa vaatisivat lisää avaamista.</p><p>Juusola kirjoittaa, että hänen on vaikea ymmärtää miksi esittelen esimerkkinä poliittisesta salafismista juuri Muslimiveljeskunnan. Nyt minun on puolestani pakko ihmetellä professori Juusolan lausuntoa. En millään voi uskoa hänen olevan näin tietämätön siitä erittäin merkittävästä ja kauaskantoisesta vaikutuksesta, joka Muslimiveljeskunnalla ja etenkin sen keskeisellä ajattelijalla Sayyid Qutbilla on ollut globaaliin jihad-liikkeeseen, varsinkaan kun tuon tämän yhteyden kirjassa niin selvästi esiin.</p><p>Juusolan kritiikissä päästäänkin todella mielenkiintoisen kysymyksen äärelle vasta kun hän esittää, etten selitä tai kontekstoi jihadismin kehitystä lainkaan. Se ei sinänsä pidä paikkaansa, sillä kirjani toisessa ja kolmannessa osassa nimenomaan selitän ja kontekstoin jihadismin kehityksen Juusolan mainitsemana ajanjaksona liikkeen tärkeimpien ajattelijoiden ja toimijoiden kautta. Ymmärrän kuitenkin Juusolan ajatuksen, pohdin nimittäin käsikirjoitusvaiheessa pitkään näkökulman valintaa tämän asian suhteen. Pelkoni oli se, että pyrkimällä liian laajalla taustoituksella sisällyttämään teokseen koko 1900-luvun muslimienemmistöisten yhteiskuntien sosiaalinen, taloudellinen, kolonialistinen ym. kirjo, käy teksti helposti kuivaksi ja maallikkolukijani kyllästyy. Jotenkin olisi kuitenkin ideologian kehitys kontekstoitava ilman, että tuloksena on uuvuttava tiiliskivi. Nähdäkseni se tapa, jolla asian lopulta ratkaisin, on osoittautunut hyväksi ja toimivaksi, sillä varsin monet lukijani ovat kiittäneet sen avanneen heidän ymmärrystään vaikeasti lähestyttävästä asiasta. Ymmärrän hyvin sen, että asiaan syvällisesti perehtynyt islamintutkimuksen professori kokee ratkaisuni pelkistetyksi, mutta tässäkin kohtaa on jälleen syytä muistaa, etten kirjoittanut kirjaani lähtökohtaisesti hänelle.</p><p>Kirjani johdantoluvussa käsittelen yhteiskunnassamme vallitsevaa valitettavan polarisoitunutta keskustelukulttuuria perustellessani tarvetta suomenkielisen yleistajuisen jihadismia käsittelevän kirjan kirjoittamiselle. Ymmärrän professori Hannu Juusolan aiempien lausuntojen valossa hyvin sen, että hän on kokenut johdannossa maamme keskustelukulttuurin islamofiilistä ääripäätä vastaan kohdistamani kritiikin osuvan itseensä. Toivottavasti se kuitenkin saa hänet, ensiälähdyksestä toivuttuaan, tarkastelemaan kriittisesti myös omia ennakkoasenteitaan. Jos nimittäin riittävän moni ääripäähän asemoituva henkilö näin tekisi, olisi keskustelunavaukseni onnistunut ja voisimme lopultakin ryhtyä puhumaan myös vaikeista asioista suoraan, ilman turhaa kiihkoa, hyssyttelyä tai ideologista paatosta.</p><p>&nbsp;</p><p>Atte Kaleva</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p><p>&nbsp;</p> Maaliskuussa Otavan kustantamana ilmestynyt kirjani Jihad ja terrori on herättänyt mukavasti keskustelua, mikä on oikein hyvä asia, sillä osaltaan tarkoitinkin sen keskustelunavaukseksi. Viimeisimpänä kirja-arvion tehneiden joukkoon on liittynyt Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen professori Hannu Juusola. Ehdin jo aiemmin lempeästi huomauttaa häntä siitä, että hän kovin kärkkäästi kommentoi teostani sitä lukematta, mutta nyt kirja on siis luettu, kiitokset siitä ja samoin myös arviosta! Arvostan professori Juusolaa modernin Lähi-idän yhteiskuntien tuntijana ja olen sen vuoksi luonnollisesti iloinen siitä, että hän halusi teokseni arvioida.

Olen aiemminkin ihmetellyt monien Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitoksen islamintutkijoiden pontevaa intoa tutkimuskohteensa, eli islamin, epämiellyttävien puolien parhain päin selittämiseen, sillä se ei nähdäkseni mitenkään liity objektiivisen ja akateemisen tutkimuksen tekemiseen. Tällaiseen asenteeseen on tosin yliopistolla ikävä kyllä totuttu muuallakin, harvassa ovat olleet esimerkiksi sellaiset lausunnot, joissa Aleksanteri-instituutissa valtaa pitäneet Markut Kivinen ja Kangaspuro olisivat Venäjän toimia missään määrin kritisoineet.

Olin vuoden 2012 elokuussa kutsuttuna Suomen Lähi-idän instituutin yhdessä mm. Helsingin yliopiston kanssa järjestämään Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan tutkimuksen kollokvioon, jossa esittelin omaa tutkimustani. Professori Hannu Juusola kommentoi silloin esitystäni todeten, ettei sellaista tutkimusta jota minä teen oikeastaan pitäisi ollenkaan tehdä. Hämmästyin luonnollisesti tätä lausuntoa ja kysyin professorilta minkä takia ei pitäisi. Juusola vastasi syyksi sen, että tällaisessa tutkimuksessa tutkija tuo helposti esille negatiivisia asioita islamiin ja muslimeihin liittyen. Hänen mukaansa islamin tutkijoiden tehtävänä on tuoda esiin vain myönteisiä puolia, sillä ne kielteiset puolet kyllä ovat aivan riittävästi esillä median kautta. Ihmettelin kovasti tätä asennetta, sillä en tutkijana koe voivani, enkä haluavani, ruveta kirjoittamaan pamfletteja. Minun nähdäkseni akateemisen tutkijan tehtävä on päin vastoin pyrkiä objektiivisesti minimoimaan omien ennakkokäsityksiensä vaikutus tutkimukseen ja analysoida tutkittavaa ilmiötä mahdollisimman totuudenmukaisesti sellaisena kuin se ilmenee, täysin riippumatta siitä, voiko joku käsittää tuon ilmiön hyväksi tai pahaksi.

Tällainen asenteellisuus on erityisesti yliopiston tutkijoiden piirissä hyvin valitettavaa, sillä se voidaan helposti tulkita hyssyttelyksi ja islamin ongelmallisten kohtien valkopesemiseksi. Edelleen sama asenteellisuus näyttää ikävä kyllä leimaavan professori Juusolan kirjastani tekemää arvostelua. Tämä on hyvin valitettavaa, sillä se laskee väistämättä hänen lausuntonsa painoarvoa. Otan mielelläni vastaan rakentavaa kritiikkiä, mutta toivon akateemisten kritisoijien myös muistavan, että akateeminen tutkimus ja yleistajuinen tietokirja ovat kaksi eri asiaa. Kirjassani on 208 sivua, enkä mitenkään halunnut paisuttaa tekstiä enempää, muutoin vaarana olisi ollut sellaisen tiiliskiven kirjoittaminen, johon kohdeyleisöni, asiasta kiinnostuneet maallikot, eivät olisi jaksaneet edes tarttua. Valitettavan paljon asiaa oli siis pakko jättää kirjasta pois, detaljitason seikoista nyt puhumattakaan. Uskon kuitenkin vakaasti, että valitsemani lähestymistapa toimii hyvin juuri yleistajuisen tietokirjan kohdalla.

Juusolan esille nostamista asiavirheistä olen luonnollisesti hänelle kiitollinen, varsinkin niistä kahdesta, joiden kohdalla hän on oikeassa. Ottomaanien valtakunta ei tosiaan romahtanut 1924 kuten kirjassani lukee, vaan 1923. Pahoittelen lukijoilleni tätä valitettavaa kirjoitusvirhettä ja korjaan sen tuleviin painoksiin. Valitettava kirjoitusvirhe yhdessä vuosiluvussa esiintyy myös Egyptin vallankaappauksen kohdalla.

Egyptin presidentiksi vuonna 1954 noussut Gamal Abdel Nasser käytti vuoden 1952 vallankaappauksessa hyväkseen sekä Muslimiveljeskuntaa että nuorten upseerien liikkeen keulakuvana toiminutta vuoden 1948 sodan sankaria Muhammad Neguibia, jotka molemmat hän syrjäytti nopeasti. Kuten modernin Egyptin historiaan professori Juusolan tavoin perehtyneet lukijat hyvin tietävät, nousi Nasser ensimmäisen kerran presidentiksi helmikuussa 1954 pakottaessaan Neguibin eroamaan, mutta Neguib palasi vielä hetkeksi valtaan, kunnes joutui jälleen eroamaan, tällä kertaa lopullisesti, saman vuoden lokakuussa. Tämän vuoksi on täysin perusteltua sanoa, että vuonna 1952 alkanut vallankaappaus kulminoitui vasta kun Nasser oli hajottanut Muslimiveljeskunnan ja kaapannut vallan presidentiksi alkuun nostetulta Naguibilta. Sayyid Qutbia käsitelleessä luvussa näin onkin, mutta Hassan al-Banna ja Muslimiveljeskunta -luvussa tekstiin on epähuomiossa jäänyt Nasserin presidentiksi nousun vuosiluvuksi 1952, joka ei siis pidä paikkaansa, vaan pitäisi olla 1954. Tämäkin jäi jostain syystä käsikirjoitusta tarkistaessani minulta huomaamatta ja on luonnollisesti syytä korjata tuleviin painoksiin.

Muuten joudun toteamaan professori Juusolan detaljitason kritiikin ontoksi. Perustelen näkemykseni seuraavassa:

Umaijadimoskeija herättää Damaskoksen salafilaisten sunnien keskuudessa vastustusta moskeijassa olevien hautojen vuoksi. Hautojen sijaitsemista moskeijassa pidetään yleisesti shiialaisena käytänteenä, mikä ei sovi sunneille. Vielä pahemmalta näyttää haudoilla yleisesti ja äänekkäästi tapahtuva shiialainen pyhimysten palvonta. Tämän vuoksi salafistiset sunnit, ja siis myös kirjan aihepiirin kannalta keskeiset jihadistit, kokevat moskeijan shiialaiseksi ja vääräoppiseksi.

Hafez al-Assad osallistui keskeisesti Syyrian vuoden 1963 baathistiseen vallankaappaukseen, jonka tuloksena hän kaappasi vallan ja nousi myöhemmin presidentiksi. Olennaista asiassa on se, kuten tekstistäkin nähdäkseni käy ilmi, että tuolloin Muslimiveljeskunta kiellettiin.

Yleisesti suhteellisen vapaina ja demokraattisina pidettyjen Palestiinan vuoden 2006 vaalien voittajaksi nousi Hamas, joka sai 74 paikkaa yhteensä 132 paikasta. Erityisesti Gazan kaistaleella Hamasin vaalivoitto oli hyvin selvä. Vaaleja seuranneiden levottomuuksien jälkeen Hamasin ja Fatahin yhteishallitus muodostettiin vasta 8. helmikuuta 2007. ja sen alkujaankin hutera yhtenäisyys päättyi 14. kesäkuuta 2007, kun Hamas syrjäytti Gazan kaistaleella Fatahin ja ryhtyi itse käyttämään valtaa. On siis jälleen varsin perusteltua sanoa, että vaalien seurauksena Gazassa valtaa piti Hamas ja Länsirannalla Fatah.

Nämä Juusolan mainitsemat epätarkkuudet ovat juuri sellaisia detaljitason asioita, joille annetaan suuri painoarvo akateemisessa tutkimuksessa, mutta jotka eivät minun näkemykseni mukaan kuulu jihadismia käsittelevään yleistajuiseen tietokirjaan, enkä sen vuoksi kirjoittanut niitä auki. Tällaisen kirjan arvo kun on nimenomaan siinä, ettei maallikkolukijaa hukuteta sinänsä faktuaalisesti korrekteihin, mutta kirjan pääasian kannalta turhanpäiväisiin yksityiskohtiin. Juusola kritisoi minua myös siitä, etten ole hänen mielestään riittävän hyvin määritellyt käyttämiäni, kieltämättä vähän hankalasti suomennettavia termejä, kuten ’fundamentalismi’, ’jihadismi’, ’salafismi’ ja ’islamismi’. Tämä on islamin tutkimukseen perehtyneeltä professorilta hyvin omituinen kommentti, sillä alan kirjallisuudessa termejä käytetään yleisesti juuri samassa merkityksessä ja samalla tavalla kuin minäkin olen kirjassani käyttänyt. Pelkästään salafismin ja jihadismin määrittelyyn kuluu kirjasta 44 sivua, joten ehkäpä professori Juusola voisi vähän avata sitä, miten ja millä tarkuudella nämä termit hänen nähdäkseen kuuluisi määritellä? Samoin Juusolan epämääräiset viittaukset nähdäkseni varsin selkeään ja yleistajuiseen tapaani translitteroida arabiaa vaatisivat lisää avaamista.

Juusola kirjoittaa, että hänen on vaikea ymmärtää miksi esittelen esimerkkinä poliittisesta salafismista juuri Muslimiveljeskunnan. Nyt minun on puolestani pakko ihmetellä professori Juusolan lausuntoa. En millään voi uskoa hänen olevan näin tietämätön siitä erittäin merkittävästä ja kauaskantoisesta vaikutuksesta, joka Muslimiveljeskunnalla ja etenkin sen keskeisellä ajattelijalla Sayyid Qutbilla on ollut globaaliin jihad-liikkeeseen, varsinkaan kun tuon tämän yhteyden kirjassa niin selvästi esiin.

Juusolan kritiikissä päästäänkin todella mielenkiintoisen kysymyksen äärelle vasta kun hän esittää, etten selitä tai kontekstoi jihadismin kehitystä lainkaan. Se ei sinänsä pidä paikkaansa, sillä kirjani toisessa ja kolmannessa osassa nimenomaan selitän ja kontekstoin jihadismin kehityksen Juusolan mainitsemana ajanjaksona liikkeen tärkeimpien ajattelijoiden ja toimijoiden kautta. Ymmärrän kuitenkin Juusolan ajatuksen, pohdin nimittäin käsikirjoitusvaiheessa pitkään näkökulman valintaa tämän asian suhteen. Pelkoni oli se, että pyrkimällä liian laajalla taustoituksella sisällyttämään teokseen koko 1900-luvun muslimienemmistöisten yhteiskuntien sosiaalinen, taloudellinen, kolonialistinen ym. kirjo, käy teksti helposti kuivaksi ja maallikkolukijani kyllästyy. Jotenkin olisi kuitenkin ideologian kehitys kontekstoitava ilman, että tuloksena on uuvuttava tiiliskivi. Nähdäkseni se tapa, jolla asian lopulta ratkaisin, on osoittautunut hyväksi ja toimivaksi, sillä varsin monet lukijani ovat kiittäneet sen avanneen heidän ymmärrystään vaikeasti lähestyttävästä asiasta. Ymmärrän hyvin sen, että asiaan syvällisesti perehtynyt islamintutkimuksen professori kokee ratkaisuni pelkistetyksi, mutta tässäkin kohtaa on jälleen syytä muistaa, etten kirjoittanut kirjaani lähtökohtaisesti hänelle.

Kirjani johdantoluvussa käsittelen yhteiskunnassamme vallitsevaa valitettavan polarisoitunutta keskustelukulttuuria perustellessani tarvetta suomenkielisen yleistajuisen jihadismia käsittelevän kirjan kirjoittamiselle. Ymmärrän professori Hannu Juusolan aiempien lausuntojen valossa hyvin sen, että hän on kokenut johdannossa maamme keskustelukulttuurin islamofiilistä ääripäätä vastaan kohdistamani kritiikin osuvan itseensä. Toivottavasti se kuitenkin saa hänet, ensiälähdyksestä toivuttuaan, tarkastelemaan kriittisesti myös omia ennakkoasenteitaan. Jos nimittäin riittävän moni ääripäähän asemoituva henkilö näin tekisi, olisi keskustelunavaukseni onnistunut ja voisimme lopultakin ryhtyä puhumaan myös vaikeista asioista suoraan, ilman turhaa kiihkoa, hyssyttelyä tai ideologista paatosta.

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

 

]]>
91 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254051-professori-juusolan-ontto-kritiikki#comments Ulkomaat Islam Jihad Jihad ja terrori Jihadismi Terrorismi Thu, 19 Apr 2018 08:59:37 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254051-professori-juusolan-ontto-kritiikki
Polarisaationtorjuntatalkoot - paras lahja Suomelle http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247158-polarisaationtorjuntatalkoot-paras-lahja-suomelle <p>&rdquo;Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa!&rdquo; Me kaikki muistamme hyvin nämä sanat, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin omaan persoonalliseen tyyliinsä lausumina. Nämä sanat pitävät edelleenkin paikkansa, me suomalaiset olemme nimittäin valtavan etuoikeutettuja. Saamme juhlia rauhantilan vallitessa oman itsenäisen isänmaamme loistavaa menestystarinaa: 100-vuotista kehitystä köyhästä ja syrjäisestä takapajulasta maailman parhaaksi yhteiskunnaksi. Tästä saamme ihan syystäkin olla ylpeitä.</p><p>Aina ei ole ollut näin. 78 vuotta sitten itsenäisyyspäivää vietettiin kovin toisenlaisissa tunnelmissa: Neuvostoliitto oli viikkoa aiemmin hyökännyt maahamme ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Tuon epävarmuuden kylmä koura kuristi aikalaisia yhtäläisesti niin sota- kuin kotirintamalla. Vain parikymmentä vuotta aiemmin katkeran vapaussodan kokenut kansa oli kuitenkin yhteisen uhkan edessä vakaa päätöksessään: omaa maata puolustetaan ylivoimaistakin vihollista vastaan. Syntyi talvisodan henki.</p><p>Vietin koko itsenäisyyspäivää edeltävän viikon puolustusvoimien pääsotaharjoituksessa, jossa sain harjoitella omaa sodanajan tehtävääni yhdessä joukkooni kuuluvien muiden sotilaiden kanssa. Harjoituksen päätteeksi meiltä kysyttiin mielipidettä väitteestä, että Suomea tulisi puolustaa aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulevaisuus näyttäisi epävarmalta. Vastasin ylivoimaisen enemmistön tavoin olevani asiasta ehdottomasti samaa mieltä. Suomi on edelleen hyvä maa ja sitä kannattaa puolustaa.</p><p>Maanpuolustustahtomme on edelleen kova, mutta uhkaksi on nousemassa maamme yhteiskunnallinen polarisoituminen. Sosiaalisen median aikakautena meidän jokaisen on valitettavan helppoa kuplautua samanmieliseen yhteisöön tarvitsematta enää kohdata toisin ajattelevia maannaisia ja &ndash;miehiä. Olisikin syytä muistaa Suomen marsalkka Mannerheimin jälkipolville opetukseksi kohdistamat sanat: &rdquo;Eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihollisen miekka.&rdquo;</p><p>Suomalaiset ovat aina olleet hyvin suvaitsevaista ja empaattista kansaa. Vieraisiin suhtaudutaan ystävällisen kiinnostuneesti, hädässä olevia autetaan ja kaikille annetaan reilu mahdollisuus tehdä työtä ja luoda itselleen hyvinvointia. Osoituksena tästä hengestä toimii mainiosti kansainvälisessä mittakaavassakin ainutlaatuinen voimainponnistus, kun karjalaiset evakot, kymmenesosa maan väestöstä, asutettiin maan sisällä uudelleen ilman yhteiskuntarauhan rikkoutumista. Yhtäläisesti toivotettiin aikanaan tervetulleiksi tataarit. Meitä, suurta enemmistöä, onkin aivan turha syyttää rasisteiksi tai muukalaisvihamielisiksi.</p><p>On kuitenkin vaarallista heittäytyä naiivin sinisilmäisiksi. Entistä monimuotoisemmaksi muuttuva yhteiskunta on Suomelle tulevaisuuden voimavara, mutta sen varjopuolena joudumme kohtaamaan meille aiemmin vieraita uhkakuvia, joista esimerkkeinä voi mainita jihadistisen ääriajattelun ja islamista motivoituneen terrorismin. Monia suomalaisia huolestuttavat aivan syystäkin avoimen yhteiskuntamme vapauksia väärinkäyttävät tahot, eikä siinä ole mitään väärää. Monet kuitenkin pidättäytyvät osallistumasta julkiseen keskusteluun pelätessään joutuvansa äänekkäiden ääripäiden silmätikuiksi. Moraalisessa ylemmyydessään piehtaroiva ja somekohusta toiseen väärinajattelijoita jahtaava ammattinärkästyjien suvakkiarmeija tekeekin Mannerheimin sanoin maamme keskusteluilmapiirille haittaa aivan siinä missä avoimen rasistinen ja vastenmielinen, Kremlin äänitorvenakin toimiva MV-lehden rajakkiporukka.</p><p>Toivoisinkin kovasti kuulevani nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa enemmän kaikuja talvisodan hengestä, niin että voisimme yhdessä nauttia täysin rinnoin kaikesta siitä hyvästä, mitä maailman paras maa, satavuotias isänmaamme, meille suomalaisille tarjoaa. Haastankin teidät nyt, hyvät lukijat, osallistumaan talvisodan hengessä yhteiskunnallisiin polarisaationtorjuntatalkoisiin. Tehkää marsalkka Mannerheimin ohjetta noudattaen päätös keskustella rakentavasti jonkun kanssanne eri mieltä olevan kanssa somessa julkisesti, silläkin uhalla, että joudutte nopeasti leimatuiksi. Älkää lannistuko siitä, vaan tehkää sama juttu uudestaan. Ja uudestaan. Yhdessä toimimalla osoitamme lopulta sen, että keskustelun kumpikaan ääripää ei edusta meitä tolkun enemmistön ihmisiä. Se on paras lahja, jonka 100-vuotiaalle Suomelle voimme antaa.&nbsp;</p><p>Atte Kaleva</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> ”Suomi on hyvä maa, sitä kannattaa puolustaa!” Me kaikki muistamme hyvin nämä sanat, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin omaan persoonalliseen tyyliinsä lausumina. Nämä sanat pitävät edelleenkin paikkansa, me suomalaiset olemme nimittäin valtavan etuoikeutettuja. Saamme juhlia rauhantilan vallitessa oman itsenäisen isänmaamme loistavaa menestystarinaa: 100-vuotista kehitystä köyhästä ja syrjäisestä takapajulasta maailman parhaaksi yhteiskunnaksi. Tästä saamme ihan syystäkin olla ylpeitä.

Aina ei ole ollut näin. 78 vuotta sitten itsenäisyyspäivää vietettiin kovin toisenlaisissa tunnelmissa: Neuvostoliitto oli viikkoa aiemmin hyökännyt maahamme ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Tuon epävarmuuden kylmä koura kuristi aikalaisia yhtäläisesti niin sota- kuin kotirintamalla. Vain parikymmentä vuotta aiemmin katkeran vapaussodan kokenut kansa oli kuitenkin yhteisen uhkan edessä vakaa päätöksessään: omaa maata puolustetaan ylivoimaistakin vihollista vastaan. Syntyi talvisodan henki.

Vietin koko itsenäisyyspäivää edeltävän viikon puolustusvoimien pääsotaharjoituksessa, jossa sain harjoitella omaa sodanajan tehtävääni yhdessä joukkooni kuuluvien muiden sotilaiden kanssa. Harjoituksen päätteeksi meiltä kysyttiin mielipidettä väitteestä, että Suomea tulisi puolustaa aseellisesti kaikissa tilanteissa, vaikka tulevaisuus näyttäisi epävarmalta. Vastasin ylivoimaisen enemmistön tavoin olevani asiasta ehdottomasti samaa mieltä. Suomi on edelleen hyvä maa ja sitä kannattaa puolustaa.

Maanpuolustustahtomme on edelleen kova, mutta uhkaksi on nousemassa maamme yhteiskunnallinen polarisoituminen. Sosiaalisen median aikakautena meidän jokaisen on valitettavan helppoa kuplautua samanmieliseen yhteisöön tarvitsematta enää kohdata toisin ajattelevia maannaisia ja –miehiä. Olisikin syytä muistaa Suomen marsalkka Mannerheimin jälkipolville opetukseksi kohdistamat sanat: ”Eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihollisen miekka.”

Suomalaiset ovat aina olleet hyvin suvaitsevaista ja empaattista kansaa. Vieraisiin suhtaudutaan ystävällisen kiinnostuneesti, hädässä olevia autetaan ja kaikille annetaan reilu mahdollisuus tehdä työtä ja luoda itselleen hyvinvointia. Osoituksena tästä hengestä toimii mainiosti kansainvälisessä mittakaavassakin ainutlaatuinen voimainponnistus, kun karjalaiset evakot, kymmenesosa maan väestöstä, asutettiin maan sisällä uudelleen ilman yhteiskuntarauhan rikkoutumista. Yhtäläisesti toivotettiin aikanaan tervetulleiksi tataarit. Meitä, suurta enemmistöä, onkin aivan turha syyttää rasisteiksi tai muukalaisvihamielisiksi.

On kuitenkin vaarallista heittäytyä naiivin sinisilmäisiksi. Entistä monimuotoisemmaksi muuttuva yhteiskunta on Suomelle tulevaisuuden voimavara, mutta sen varjopuolena joudumme kohtaamaan meille aiemmin vieraita uhkakuvia, joista esimerkkeinä voi mainita jihadistisen ääriajattelun ja islamista motivoituneen terrorismin. Monia suomalaisia huolestuttavat aivan syystäkin avoimen yhteiskuntamme vapauksia väärinkäyttävät tahot, eikä siinä ole mitään väärää. Monet kuitenkin pidättäytyvät osallistumasta julkiseen keskusteluun pelätessään joutuvansa äänekkäiden ääripäiden silmätikuiksi. Moraalisessa ylemmyydessään piehtaroiva ja somekohusta toiseen väärinajattelijoita jahtaava ammattinärkästyjien suvakkiarmeija tekeekin Mannerheimin sanoin maamme keskusteluilmapiirille haittaa aivan siinä missä avoimen rasistinen ja vastenmielinen, Kremlin äänitorvenakin toimiva MV-lehden rajakkiporukka.

Toivoisinkin kovasti kuulevani nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa enemmän kaikuja talvisodan hengestä, niin että voisimme yhdessä nauttia täysin rinnoin kaikesta siitä hyvästä, mitä maailman paras maa, satavuotias isänmaamme, meille suomalaisille tarjoaa. Haastankin teidät nyt, hyvät lukijat, osallistumaan talvisodan hengessä yhteiskunnallisiin polarisaationtorjuntatalkoisiin. Tehkää marsalkka Mannerheimin ohjetta noudattaen päätös keskustella rakentavasti jonkun kanssanne eri mieltä olevan kanssa somessa julkisesti, silläkin uhalla, että joudutte nopeasti leimatuiksi. Älkää lannistuko siitä, vaan tehkää sama juttu uudestaan. Ja uudestaan. Yhdessä toimimalla osoitamme lopulta sen, että keskustelun kumpikaan ääripää ei edusta meitä tolkun enemmistön ihmisiä. Se on paras lahja, jonka 100-vuotiaalle Suomelle voimme antaa. 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

]]>
20 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247158-polarisaationtorjuntatalkoot-paras-lahja-suomelle#comments Kotimaa Itsenäisyys Lahja Suomelle Polarisaatio Suomi100 Turvallisuus Tue, 05 Dec 2017 18:31:12 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247158-polarisaationtorjuntatalkoot-paras-lahja-suomelle
Poliittinen suurmoskeija http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235055-poliittinen-suurmoskeija <p>Helsingin suurmoskeijahankkeesta käytävä julkinen keskustelu näyttää valitettavasti kiertävän kehää varsin epäoleellisten seikkojen ympärillä. Uskonnonvapaus tai muukalaisvastaisuus eivät ole hankkeen toteuttamisen kannalta merkittävimpiä seikkoja. Olennaisinta on se, että suurmoskeijahanke on poliittinen.<br /><br />Suurmoskeijan rahoituksen kaavaillaan tulevan pääosin Persianlahden rikkailta öljyvaltioilta, Bahrainilta ja Saudi-Arabialta. Kokemukset Euroopasta ja koko maailmasta osoittavat selkeästi, ettei rahoituspaketti tule ilmaiseksi. Rahan mukana levitetään väistämättä myös ideologiaa, joka äärikonservatiivisen salafilaisen islamintulkinnan ollessa kyseessä on myös mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys.<br /><br />Olen luonnollisesti huolissani siitä, että suurmoskeijassa saarnattava fundamentalistinen oppi voi saada useamman suomalaisen muslimin viehättymään salafistisen ideologian äärimmäisestä ja hyvin väkivaltaisesta muodosta, jihadismista. Viranomaisten on vaikea puuttua väkivaltaa ihannoiviin, radikalisoiviin saarnoihin tai suomalaista yhteiskuntamallia vastustavaan puheeseen, tästä YLEn hiljattain esittämä <a href="http://areena.yle.fi/1-3869235">Sharialakia Tanskassa -dokumentti</a> on hyvä esimerkki. Tosin suurmoskeija voisi jossain määrin jopa helpottaa viranomaisten valvontaa kootessaan kaikki salafistiset tahot konkreettisesti saman katon alle.<br /><br />Kaikkein huolestuttavinta suurmoskeijahankkeessa on kuitenkin se, että toteutuessaan se muuttaisi perusteellisesti suomalaisten muslimiyhteisöjen välistä dynamiikkaa. Suurmoskeijan rakentamisen myötä islamin salafilainen suuntaus saisi ylivoimaisen valta-aseman ja jyräisi vähitellen alleen muut muslimiyhteisöt, niin shiiat kuin ei-salafilaiset sunnitkin. Tällainen kehitys lisäisi yhteisöjen välistä vastakkainasettelua, mikä puolestaan avaisi uusia ovia radikalisoivalle vihapuheelle ja propagandalle.<br /><br />Tiukan fundamentalistisen salafiopin mukaan esimerkiksi shiiat ovat yksiselitteisesti harhaoppisia, eikä heitä lasketa edes muslimeiksi. Tästä syystä shiiat eivät myöskään ole järin tervetulleita salafimoskeijoihin. Suomessa ei toistaiseksi ole merkittävässä määrin esiintynyt sunnien ja shiiojen välisiä konflikteja, enkä näe mitään syytä miksi meidän pitäisi niitä maassamme lietsoakaan. Tässä valossa ei olekaan omituista, että suurmoskeijahankkeen valmistelussa on mukana vain pieni osa maamme muslimiyhteisöistä. Hankkeen puuhamiesten ja &ndash;naisten vakuuttelut siitä, että suurmoskeija palvelisi yhtäläisesti kaikkia muslimeita, eivät siksi vakuuta minua.<br /><br />Moskeijoiden rakentamisessa Helsinkiin ei sinänsä ole mitään väärää. Muslimiyhteisöillä on luonnollisesti oikeus rakentaa itselleen moskeijoita, aivan samoin kuin muillakin uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus rakentaa omia temppeleitään. On kuitenkin tärkeää tarkastella asiaa kokonaisuutena. Nyt esitetty suurmoskeijahanke lietsoo eripuraa suomalaisten muslimiyhteisöjen välille ja voi pahimmillaan johtaa ääriajattelun leviämiseen, enkä kannata sen toteuttamista.<br />&nbsp;</p><p>Atte Kaleva<br />www.attekaleva.fi<br /><br />Tämä kirjoitukseni on julkaistu myös <a href="http://www.verkkouutiset.me/suurmoskeija-on-poliittinen-hanke/">Verkkouutisissa</a>.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Helsingin suurmoskeijahankkeesta käytävä julkinen keskustelu näyttää valitettavasti kiertävän kehää varsin epäoleellisten seikkojen ympärillä. Uskonnonvapaus tai muukalaisvastaisuus eivät ole hankkeen toteuttamisen kannalta merkittävimpiä seikkoja. Olennaisinta on se, että suurmoskeijahanke on poliittinen.

Suurmoskeijan rahoituksen kaavaillaan tulevan pääosin Persianlahden rikkailta öljyvaltioilta, Bahrainilta ja Saudi-Arabialta. Kokemukset Euroopasta ja koko maailmasta osoittavat selkeästi, ettei rahoituspaketti tule ilmaiseksi. Rahan mukana levitetään väistämättä myös ideologiaa, joka äärikonservatiivisen salafilaisen islamintulkinnan ollessa kyseessä on myös mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys.

Olen luonnollisesti huolissani siitä, että suurmoskeijassa saarnattava fundamentalistinen oppi voi saada useamman suomalaisen muslimin viehättymään salafistisen ideologian äärimmäisestä ja hyvin väkivaltaisesta muodosta, jihadismista. Viranomaisten on vaikea puuttua väkivaltaa ihannoiviin, radikalisoiviin saarnoihin tai suomalaista yhteiskuntamallia vastustavaan puheeseen, tästä YLEn hiljattain esittämä Sharialakia Tanskassa -dokumentti on hyvä esimerkki. Tosin suurmoskeija voisi jossain määrin jopa helpottaa viranomaisten valvontaa kootessaan kaikki salafistiset tahot konkreettisesti saman katon alle.

Kaikkein huolestuttavinta suurmoskeijahankkeessa on kuitenkin se, että toteutuessaan se muuttaisi perusteellisesti suomalaisten muslimiyhteisöjen välistä dynamiikkaa. Suurmoskeijan rakentamisen myötä islamin salafilainen suuntaus saisi ylivoimaisen valta-aseman ja jyräisi vähitellen alleen muut muslimiyhteisöt, niin shiiat kuin ei-salafilaiset sunnitkin. Tällainen kehitys lisäisi yhteisöjen välistä vastakkainasettelua, mikä puolestaan avaisi uusia ovia radikalisoivalle vihapuheelle ja propagandalle.

Tiukan fundamentalistisen salafiopin mukaan esimerkiksi shiiat ovat yksiselitteisesti harhaoppisia, eikä heitä lasketa edes muslimeiksi. Tästä syystä shiiat eivät myöskään ole järin tervetulleita salafimoskeijoihin. Suomessa ei toistaiseksi ole merkittävässä määrin esiintynyt sunnien ja shiiojen välisiä konflikteja, enkä näe mitään syytä miksi meidän pitäisi niitä maassamme lietsoakaan. Tässä valossa ei olekaan omituista, että suurmoskeijahankkeen valmistelussa on mukana vain pieni osa maamme muslimiyhteisöistä. Hankkeen puuhamiesten ja –naisten vakuuttelut siitä, että suurmoskeija palvelisi yhtäläisesti kaikkia muslimeita, eivät siksi vakuuta minua.

Moskeijoiden rakentamisessa Helsinkiin ei sinänsä ole mitään väärää. Muslimiyhteisöillä on luonnollisesti oikeus rakentaa itselleen moskeijoita, aivan samoin kuin muillakin uskonnollisilla yhteisöillä on oikeus rakentaa omia temppeleitään. On kuitenkin tärkeää tarkastella asiaa kokonaisuutena. Nyt esitetty suurmoskeijahanke lietsoo eripuraa suomalaisten muslimiyhteisöjen välille ja voi pahimmillaan johtaa ääriajattelun leviämiseen, enkä kannata sen toteuttamista.
 

Atte Kaleva
www.attekaleva.fi

Tämä kirjoitukseni on julkaistu myös Verkkouutisissa.

]]>
10 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235055-poliittinen-suurmoskeija#comments Ääri-islamilaisuus Helsingin suurmoskeija Jihadistinen propaganda Poliittinen islam Uskonnonvapaus Wed, 05 Apr 2017 08:29:19 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235055-poliittinen-suurmoskeija
Helsingin tornitalo-strategia http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/234361-helsingin-tornitalo-strategia <p>Asuntopolitiikkaan muutos&nbsp; osa 2:&nbsp;</p><p>Lähes jokainen Helsingin kunnallispoliittista päätöksentekoa seuraava törmää erikoiseen ilmiöön, joka on jatkunut vuodesta toiseen.</p><p>Kyse on niin kutsutusta kaupunkisuunnittelumafiasta. Kaupungin kaavoituksesta vastaavat virkamiehet, arkkitehdit ja kaupunginsuunnittelijat ovat omaksuneet kulttuurin, jossa kaupungin siluetti ja ulkomuotoseikat ovat painaneet huomattavasti enemmän kuin asuntojen rakentamisen määrä, karanneet neliöhinnat tai vuokra-asumisen kalleus.</p><p>Yksikään poliittinen puolue tai poliittinen toimija ei ole tehnyt päätöstä, että Helsingissä pitää rakentaa matalasti ja tehottomasti. Tästä huolimatta korkeampia rakennuksia on rakennettu kaupunkiin vain ja ainoastaan maamerkkeinä. Yksi sinne toinen tänne. Jokainen poliittinen päätöksentekijä, jonka poliittinen puolue istuttaa osaksi kaupunginsuunnittelua, törmää tähän asiaan.</p><p>On jossain määrin ymmärrettävää, että kantakaupungin keskeiseen miljööseen tornitalot sopivat heikommin, esimerkiksi Suurkirkon historiallinen ja arvokas ympäristö on toki syytä säilyttää entisellään. Sen sijaan mikään poliittinen taho ei aseta etusijalle matalaa rakentamista esimerkiksi Helsingin niemen keskiössä, kuten Pasilassa, Ilmalassa tai Arabianrannassa.</p><p>Jos poliittisilta puolueilta kysytään, varsinkin näin vaalien alla, kaikki kannattavat tiheää ja korkeaa rakentamista, erityisesti ratojen varteen. Mutta heti kun vaalit ovat ohi, poliitikot luovuttavat vallan uudelleen virkamiehille. Korkealle rakentamisesta, tornitaloista, ei haluta keskustella. Niitä ei suunnitella, kaavoiteta tai rakennuteta. Poliittisten päätöksentekijöiden yli on onnistuttu kävelemään.</p><p>Tähän on kerta kaikkiaan tultava muutos!</p><p>Helsingin kaupungin on yhteisellä poliittisella päätöksellä laadittava tornitalostrategia. Kattava suunnitelma, jolla päätetään pikemminkin vähimmäiskerroslukumäärästä kuin päinvastaisesta, nykyään vallitsevasta käytännöstä.</p><p>Helsinkiläisten suurin murhe on asumisen kalleus, riippumatta siitä, onko kyseessä vuokralla asuminen tai omistaminen. Tähän ei löydy muuta järkevää lääkettä kuin tehokas rakentaminen ylöspäin. Pientalokaavailut esimerkiksi Sipooseen eivät riitä ratkaisemaan ongelmaa. Kyse on myös ympäristöystävällisestä teosta: tehokas rakentaminen mahdollistaa hyvät ja laajat ulkoilualueet, keskitetyt liikenneratkaisut ja asukasystävälliset kävelyalueet.</p><p>Samalla kaupunki voi myös joko lisätä maankäytön tulojaan tai ohjata tehokkaan kaavoittamisen tulot matalampaan neliöhintaan rakennetulle neliölle: kumpaan tahansa ratkaisuun päädytäänkin, edistetään sillä helsinkiläisten asiaa.</p><p>&nbsp;</p><p>Atte Kaleva</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p><p>&nbsp;</p> Asuntopolitiikkaan muutos  osa 2: 

Lähes jokainen Helsingin kunnallispoliittista päätöksentekoa seuraava törmää erikoiseen ilmiöön, joka on jatkunut vuodesta toiseen.

Kyse on niin kutsutusta kaupunkisuunnittelumafiasta. Kaupungin kaavoituksesta vastaavat virkamiehet, arkkitehdit ja kaupunginsuunnittelijat ovat omaksuneet kulttuurin, jossa kaupungin siluetti ja ulkomuotoseikat ovat painaneet huomattavasti enemmän kuin asuntojen rakentamisen määrä, karanneet neliöhinnat tai vuokra-asumisen kalleus.

Yksikään poliittinen puolue tai poliittinen toimija ei ole tehnyt päätöstä, että Helsingissä pitää rakentaa matalasti ja tehottomasti. Tästä huolimatta korkeampia rakennuksia on rakennettu kaupunkiin vain ja ainoastaan maamerkkeinä. Yksi sinne toinen tänne. Jokainen poliittinen päätöksentekijä, jonka poliittinen puolue istuttaa osaksi kaupunginsuunnittelua, törmää tähän asiaan.

On jossain määrin ymmärrettävää, että kantakaupungin keskeiseen miljööseen tornitalot sopivat heikommin, esimerkiksi Suurkirkon historiallinen ja arvokas ympäristö on toki syytä säilyttää entisellään. Sen sijaan mikään poliittinen taho ei aseta etusijalle matalaa rakentamista esimerkiksi Helsingin niemen keskiössä, kuten Pasilassa, Ilmalassa tai Arabianrannassa.

Jos poliittisilta puolueilta kysytään, varsinkin näin vaalien alla, kaikki kannattavat tiheää ja korkeaa rakentamista, erityisesti ratojen varteen. Mutta heti kun vaalit ovat ohi, poliitikot luovuttavat vallan uudelleen virkamiehille. Korkealle rakentamisesta, tornitaloista, ei haluta keskustella. Niitä ei suunnitella, kaavoiteta tai rakennuteta. Poliittisten päätöksentekijöiden yli on onnistuttu kävelemään.

Tähän on kerta kaikkiaan tultava muutos!

Helsingin kaupungin on yhteisellä poliittisella päätöksellä laadittava tornitalostrategia. Kattava suunnitelma, jolla päätetään pikemminkin vähimmäiskerroslukumäärästä kuin päinvastaisesta, nykyään vallitsevasta käytännöstä.

Helsinkiläisten suurin murhe on asumisen kalleus, riippumatta siitä, onko kyseessä vuokralla asuminen tai omistaminen. Tähän ei löydy muuta järkevää lääkettä kuin tehokas rakentaminen ylöspäin. Pientalokaavailut esimerkiksi Sipooseen eivät riitä ratkaisemaan ongelmaa. Kyse on myös ympäristöystävällisestä teosta: tehokas rakentaminen mahdollistaa hyvät ja laajat ulkoilualueet, keskitetyt liikenneratkaisut ja asukasystävälliset kävelyalueet.

Samalla kaupunki voi myös joko lisätä maankäytön tulojaan tai ohjata tehokkaan kaavoittamisen tulot matalampaan neliöhintaan rakennetulle neliölle: kumpaan tahansa ratkaisuun päädytäänkin, edistetään sillä helsinkiläisten asiaa.

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

 

]]>
15 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/234361-helsingin-tornitalo-strategia#comments Kotimaa Helsingin asuntopolitiikka Helsingin asuntopula Helsingin asuntorakentaminen Korkea rakentaminen Tornitalot Tue, 28 Mar 2017 07:05:20 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/234361-helsingin-tornitalo-strategia
Tolkkua maahanmuuttokeskusteluun http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233964-tolkkua-maahanmuuttokeskusteluun <p>Me suomalaiset olemme yleisesti ottaen hyvin tolkullista kansaa. Sisäministeriön 21.3.2017 julkaiseman <a href="http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/79477">tutkimuksen</a>&nbsp;mukaan näin on myös maahanmuuttokysymyksissä. Suomalainen maahanmuuttokeskustelu jatkaa kuitenkin ajautumistaan kohti kovaäänisiä, leimakirvestä heiluttelevia ääripäitä. Tutkimuksessa todettiinkin, että juuri leimautumisen pelko on se tekijä, joka estää kansalaisten enemmistöä osallistumasta keskusteluun. Näin ei saisi olla. Maahanmuuttoon täysin kielteisesti, tai toisaalta kritiikittömän myönteisesti, suhtautuu tutkimuksen mukaan väestöstämme kuitenkin vain pieni osa.</p><p>Olen jo pitemmän aikaa peräänkuuluttanut maahamme <a href="http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/202191-maahanmuuttopolitiikka-tiensa-paassa">järkevää maahanmuuttopolitiikkaa</a>&nbsp;ja lisää<a href="http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232515-islamin-ja-jihadismin-suhteesta">&nbsp;faktapohjaista, analyyttistä ja kiihkotonta kansalaiskeskustelua</a>. Ilokseni huomasin tutkimusta lukiessani, että valtaosa suomalaisista näyttää olevan kanssani samaa mieltä. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset ovat nähdäkseni seuraavat:</p><ol><li>Valtaosan tähän tutkimukseen osallistuneista suomalaisista voidaan tulkita olevan niin sanottuja tolkun kansalaisia. He vaikuttavat suhtautuvan turvapaikkakysymykseen avoimesti, mutta asiallisen kriittisesti.</li><li>Ääripäitä turvapaikkakeskustelussa on kaksi &ndash; täysin kielteinen ja kritiikittömän myönteinen &ndash; mutta nämä ääripäät vaikuttavat tutkimuksen aineistoon nojaten edustavan hyvin pientä osaa kansasta.</li><li>Enemmistö kokee turvapaikanhakijoiden laajamittaisen maahantulon jossakin muodossa uhkana sisäiselle turvallisuudelle. Tällaisiksi uhkiksi koetaan niin rikollisuuden lisääntyminen kuin myös yhteiskunnan polarisoituminen. Enemmistö kokee turvapaikanhakijoiden laaja-alaisen maahantulon lisäävän myös terrorismin uhkaa.</li><li>Suomalaiset ovat yleisesti ottaen valmiita auttamaan niitä, jotka apua kipeimmin tarvitsevat. Tärkeäksi nähdään kriisien ehkäisy lähtömaissa, sillä mikäli lähtömaiden tilannetta voitaisiin parantaa, tarve hakea turvapaikkaa vähenee. Se tarkoittaisi vähemmän vaarallisia turvapaikkamatkoja läpi Euroopan, vähemmän turvapaikanhakijoita Suomen rajoilla ja sitä kautta vähemmän tarvetta käyttää resursseja maan sisällä tilanteen hoitamiseen.</li><li>Enemmistö suhtautuu hyvin kriittisesti niin sanottuihin paperittomiin, eli kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin, laittomasti maassa oleskeleviin henkilöihin. Heidät koetaan turvallisuusuhkana ja erittäin selkeä enemmistö kansalaiskyselyn vastaajista näkee, että viranomaisten tulee poistaa maasta ne, jotka eivät vapaaehtoisesti poistu. Niinikään suhtaudutaan hyvin kriittisesti siihen, että kirkot, aatteelliset järjestöt tai yksittäiset henkilöt saisivat suojella laittomasti maassa oleskelevia henkilöitä.</li></ol><p>Keskustelussa jompaan kumpaan ääripäähän kuuluvan tunnistaa helposti siitä, että hän leimaa kaikki vähänkään kanssaan eri mieltä olevat tahot toisen ääripään demonisiksi edustajiksi. Olen itsekin tullut leimatuksi sekä rasistiksi että suvakiksi, joskus jopa samaan kannanottoon liittyen eri foorumeilla. Ymmärrän hyvin maahanmuuttokriittisten tahojen huolet maamme sisäisistä turvallisuusuhkista, jopa terrorismista. Se ei kuitenkaan tee minusta rasistia. Ymmärrän hyvin myös maahanmuuttomyönteisten tahojen halun auttaa hädänalaisia, eikä se puolestaan tee minusta (tai kenestäkään) suvakkia.</p><p>Maahanmuuttoon liittyy meillä Suomessakin ongelmia, se on tärkeää avoimesti tunnustaa. Näihin ongelmiin voidaan vaikuttaa parhaiten järkevällä ja kontrolloidulla maahanmuuttopolitiikalla, maahanmuuttajien tehokkaalla ja molemminpuolista sitoutumista edellyttävällä kotouttamisella sekä huolehtimalla siitä, ettei maahamme muodostu syrjintää tai vihapuhetta ihannoivaa ilmapiiriä. Leimakirveen heiluttelulla ei ongelmia ratkota.</p><p>&nbsp;</p><p>Atte Kaleva</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Me suomalaiset olemme yleisesti ottaen hyvin tolkullista kansaa. Sisäministeriön 21.3.2017 julkaiseman tutkimuksen mukaan näin on myös maahanmuuttokysymyksissä. Suomalainen maahanmuuttokeskustelu jatkaa kuitenkin ajautumistaan kohti kovaäänisiä, leimakirvestä heiluttelevia ääripäitä. Tutkimuksessa todettiinkin, että juuri leimautumisen pelko on se tekijä, joka estää kansalaisten enemmistöä osallistumasta keskusteluun. Näin ei saisi olla. Maahanmuuttoon täysin kielteisesti, tai toisaalta kritiikittömän myönteisesti, suhtautuu tutkimuksen mukaan väestöstämme kuitenkin vain pieni osa.

Olen jo pitemmän aikaa peräänkuuluttanut maahamme järkevää maahanmuuttopolitiikkaa ja lisää faktapohjaista, analyyttistä ja kiihkotonta kansalaiskeskustelua. Ilokseni huomasin tutkimusta lukiessani, että valtaosa suomalaisista näyttää olevan kanssani samaa mieltä. Tutkimuksen tärkeimmät tulokset ovat nähdäkseni seuraavat:

  1. Valtaosan tähän tutkimukseen osallistuneista suomalaisista voidaan tulkita olevan niin sanottuja tolkun kansalaisia. He vaikuttavat suhtautuvan turvapaikkakysymykseen avoimesti, mutta asiallisen kriittisesti.
  2. Ääripäitä turvapaikkakeskustelussa on kaksi – täysin kielteinen ja kritiikittömän myönteinen – mutta nämä ääripäät vaikuttavat tutkimuksen aineistoon nojaten edustavan hyvin pientä osaa kansasta.
  3. Enemmistö kokee turvapaikanhakijoiden laajamittaisen maahantulon jossakin muodossa uhkana sisäiselle turvallisuudelle. Tällaisiksi uhkiksi koetaan niin rikollisuuden lisääntyminen kuin myös yhteiskunnan polarisoituminen. Enemmistö kokee turvapaikanhakijoiden laaja-alaisen maahantulon lisäävän myös terrorismin uhkaa.
  4. Suomalaiset ovat yleisesti ottaen valmiita auttamaan niitä, jotka apua kipeimmin tarvitsevat. Tärkeäksi nähdään kriisien ehkäisy lähtömaissa, sillä mikäli lähtömaiden tilannetta voitaisiin parantaa, tarve hakea turvapaikkaa vähenee. Se tarkoittaisi vähemmän vaarallisia turvapaikkamatkoja läpi Euroopan, vähemmän turvapaikanhakijoita Suomen rajoilla ja sitä kautta vähemmän tarvetta käyttää resursseja maan sisällä tilanteen hoitamiseen.
  5. Enemmistö suhtautuu hyvin kriittisesti niin sanottuihin paperittomiin, eli kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin, laittomasti maassa oleskeleviin henkilöihin. Heidät koetaan turvallisuusuhkana ja erittäin selkeä enemmistö kansalaiskyselyn vastaajista näkee, että viranomaisten tulee poistaa maasta ne, jotka eivät vapaaehtoisesti poistu. Niinikään suhtaudutaan hyvin kriittisesti siihen, että kirkot, aatteelliset järjestöt tai yksittäiset henkilöt saisivat suojella laittomasti maassa oleskelevia henkilöitä.

Keskustelussa jompaan kumpaan ääripäähän kuuluvan tunnistaa helposti siitä, että hän leimaa kaikki vähänkään kanssaan eri mieltä olevat tahot toisen ääripään demonisiksi edustajiksi. Olen itsekin tullut leimatuksi sekä rasistiksi että suvakiksi, joskus jopa samaan kannanottoon liittyen eri foorumeilla. Ymmärrän hyvin maahanmuuttokriittisten tahojen huolet maamme sisäisistä turvallisuusuhkista, jopa terrorismista. Se ei kuitenkaan tee minusta rasistia. Ymmärrän hyvin myös maahanmuuttomyönteisten tahojen halun auttaa hädänalaisia, eikä se puolestaan tee minusta (tai kenestäkään) suvakkia.

Maahanmuuttoon liittyy meillä Suomessakin ongelmia, se on tärkeää avoimesti tunnustaa. Näihin ongelmiin voidaan vaikuttaa parhaiten järkevällä ja kontrolloidulla maahanmuuttopolitiikalla, maahanmuuttajien tehokkaalla ja molemminpuolista sitoutumista edellyttävällä kotouttamisella sekä huolehtimalla siitä, ettei maahamme muodostu syrjintää tai vihapuhetta ihannoivaa ilmapiiriä. Leimakirveen heiluttelulla ei ongelmia ratkota.

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

]]>
26 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233964-tolkkua-maahanmuuttokeskusteluun#comments Leimaaminen Maahanmuutokeskustelu Maahanmuutto Vastakkainasettelu Wed, 22 Mar 2017 12:21:30 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233964-tolkkua-maahanmuuttokeskusteluun
Pääministeri Juha Sipilä - Se on siinä! http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233149-paaministeri-juha-sipila-se-on-siina <p>Asuntopolitiikkaan muutos&nbsp; osa 1.</p><p>&nbsp;</p><p>Arvoisa herra pääministeri,</p><p>Te vastaatte Suomen valtion omistajaohjauksesta. Nyt voitte ratkaista omalla päätöksellänne monta ongelmaa kerralla.</p><p>Olette hakenut keinoa säilyttää Malmin lentokentän alue ilmailukäytössä ja Santahaminan saari sotilaskäytössä. Haluatte, että tämä tapahtuisi maan vaihtamisella valtion ja Helsingin kaupungin kesken.</p><p>Valtio omistaa sataprosenttisesti yhtiön nimeltä VR-yhtymä Oy. Kyseessä oleva yhtiö varastoi, huoltaa ja pesettää kalustonsa Ilmalassa, heti Pasilan asemasta pohjoiseen. Alue on täynnä raiteita ja yksikerroksisia rakennuksia kohtuuttoman tehottomassa käytössä, maan potentiaaliin suhteutettuna.</p><p>Ehdotukseni on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava: päätöksellänne Suomen valtio ehdottaa Helsingin kaupungille maanvaihtoa, jossa Helsinki vaihtaa omistamansa Malmin lentokentän alueen valtion omistamaan Ilmalan varikkoalueeseen. Alueen omistusoikeus on monen tahon taseessa, mutta yhteisenä nimittäjänä on valtio ja 100 % omistusosuus.</p><p>Koska Ilmala on alueena huomattavasti arvokkaampi ja hieman suurempi kuin Malmin lentokentän alue, maksaa Helsingin kaupunki valtiolle tästä vaihdosta välirahaa. Tämä siitäkin riippumatta, että alueella sijaitsi aikoinaan kaatopaikka ja että asuntokäyttö tulee vaatimaan huomattavia maansiirto- ja puhdistustöitä.</p><p>Valtio julistaa samalla kilpailun Keski-Uudenmaan kunnille uudesta varikkoalueesta. Saamallaan välirahalla valtio rakennuttaa VR-yhtymälle uuden varikon tarvittavine rakennuksineen ja raiteineen sille alueelle, jonne varikko perustetaan uudelleen.</p><p>Ilmalan alue on tiiviille ja korkealle asuntorakentamiselle ihanteellinen: alueella on tarvittavat valmiudet sujuvalle &nbsp;raideliikenteelle, alueen liikenneverkko on tehokkaasti yhdistettävissä lähellä sijaitseviin valtaväyliin eivätkä&nbsp; tornitalot &ldquo;häiritse&rdquo; kantakaupungin siluettia. Lisäksi muun muassa vieressä sijaitseva Keskuspuisto takaa hyvät ulkoilumahdollisuudet tuleville asukkaille. Tämän alueen tiiviillä tornitalorakentamisella parannetaan samalla pääkaupunkiseudun asuntotilannetta ja varmistetaan, että tarjontaa lisäämällä hinnat - niin neliöhinnat kuin vuokratkin - pysyvät paremmin kurissa.</p><p>Herra pääministeri, olette useassa yhteydessä todennut, että &rdquo;pannaan tase poikimaan&rdquo;. Uuden 100000 asukkaan kaupunginosan perustaminen odottaa päätöstänne!</p><p>&nbsp;</p><p>Kunnioittavasti,</p><p>Atte Kaleva</p><p>Kokoomus, ehdokkaana kunnallisvaaleissa Helsingissä</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi" title="www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Asuntopolitiikkaan muutos  osa 1.

 

Arvoisa herra pääministeri,

Te vastaatte Suomen valtion omistajaohjauksesta. Nyt voitte ratkaista omalla päätöksellänne monta ongelmaa kerralla.

Olette hakenut keinoa säilyttää Malmin lentokentän alue ilmailukäytössä ja Santahaminan saari sotilaskäytössä. Haluatte, että tämä tapahtuisi maan vaihtamisella valtion ja Helsingin kaupungin kesken.

Valtio omistaa sataprosenttisesti yhtiön nimeltä VR-yhtymä Oy. Kyseessä oleva yhtiö varastoi, huoltaa ja pesettää kalustonsa Ilmalassa, heti Pasilan asemasta pohjoiseen. Alue on täynnä raiteita ja yksikerroksisia rakennuksia kohtuuttoman tehottomassa käytössä, maan potentiaaliin suhteutettuna.

Ehdotukseni on kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraava: päätöksellänne Suomen valtio ehdottaa Helsingin kaupungille maanvaihtoa, jossa Helsinki vaihtaa omistamansa Malmin lentokentän alueen valtion omistamaan Ilmalan varikkoalueeseen. Alueen omistusoikeus on monen tahon taseessa, mutta yhteisenä nimittäjänä on valtio ja 100 % omistusosuus.

Koska Ilmala on alueena huomattavasti arvokkaampi ja hieman suurempi kuin Malmin lentokentän alue, maksaa Helsingin kaupunki valtiolle tästä vaihdosta välirahaa. Tämä siitäkin riippumatta, että alueella sijaitsi aikoinaan kaatopaikka ja että asuntokäyttö tulee vaatimaan huomattavia maansiirto- ja puhdistustöitä.

Valtio julistaa samalla kilpailun Keski-Uudenmaan kunnille uudesta varikkoalueesta. Saamallaan välirahalla valtio rakennuttaa VR-yhtymälle uuden varikon tarvittavine rakennuksineen ja raiteineen sille alueelle, jonne varikko perustetaan uudelleen.

Ilmalan alue on tiiviille ja korkealle asuntorakentamiselle ihanteellinen: alueella on tarvittavat valmiudet sujuvalle  raideliikenteelle, alueen liikenneverkko on tehokkaasti yhdistettävissä lähellä sijaitseviin valtaväyliin eivätkä  tornitalot “häiritse” kantakaupungin siluettia. Lisäksi muun muassa vieressä sijaitseva Keskuspuisto takaa hyvät ulkoilumahdollisuudet tuleville asukkaille. Tämän alueen tiiviillä tornitalorakentamisella parannetaan samalla pääkaupunkiseudun asuntotilannetta ja varmistetaan, että tarjontaa lisäämällä hinnat - niin neliöhinnat kuin vuokratkin - pysyvät paremmin kurissa.

Herra pääministeri, olette useassa yhteydessä todennut, että ”pannaan tase poikimaan”. Uuden 100000 asukkaan kaupunginosan perustaminen odottaa päätöstänne!

 

Kunnioittavasti,

Atte Kaleva

Kokoomus, ehdokkaana kunnallisvaaleissa Helsingissä

www.attekaleva.fi

]]>
30 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233149-paaministeri-juha-sipila-se-on-siina#comments Kotimaa Asuinrakentaminen Asuntopula Helsingin asuntopolitiikka Malmin lentokenttä Sat, 11 Mar 2017 08:35:51 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/233149-paaministeri-juha-sipila-se-on-siina
Islamin ja jihadismin suhteesta http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232515-islamin-ja-jihadismin-suhteesta <p>Juha Saarinen kirjoittaa <a href="https://www.ulkopolitist.fi/2017/03/01/kommentti-ei-mitaan-tekemista-islamin-kanssa/">Ulkopolitistissa</a> tärkeästä asiasta: meillä Suomessa keskustelu jihadismista junnaa edelleen paikallaan. Radikaalin suvaitsevaiston sinisilmäiset, joskin herttaisen hyvää tarkoittavat tahot yrittävät pontevasti valkopestä islamia uskontona puhtaaksi jihadistisen väkivallan tahrasta, kun taas äärinationalistiset islamofobit puolestaan demonisoivat terrorismilla koko uskonnon. Tällainen äänekäs vastakkainasettelu ei luonnollisesti edesauta kiihkottoman ja analyyttisen keskustelun syntymistä.</p><p>Islam uskontona liittyy aivan olennaisesti jihadistiseen ideologiaan. Tästä ei pitäisi kenelläkään olla enää mitään epäselvyyttä. Jihadistit itse pyrkivät aktiivisesti oikeuttamaan ideologiansa islamilaisiin lähteisiin perustuen. Näistä lähteistä, Koraanista ja hadith-kokoelmista, ideologinen oikeutus on kieltämättä melko helppo löytääkin. Vaikka Koraania lukemalla ei voidakaan suoraan saada vastausta kysymykseen, miksi joku yksittäinen henkilö liittyy jihadistiseen terrorismiin, kokevat monet liittyneistä edustavansa &lsquo;aitoa&rsquo; islamia ja puolustavansa muslimeita.</p><p>Mutta islam, tai edes jihadistinen ideologia itsessään, ei yksin selitä sitä, miksi jotkut lähtevät taistelemaan IS:n riveihin tai ovat jopa valmiita toteuttamaan itsemurhaiskuja. Nämä prosessit ovat paljon monimutkaisempia ja jokaisen lähtijän yksilöllisiin motiiveihin vaikuttavat myös paljon maallisemmat asiat. Kaiken selittäminen halki-poikki-pinoon -menetelmällä jonkin ideologian syyksi saattaa näyttää houkuttelevalta patenttiratkaisulta, mutta se yksinkertaistaa monitahoista ongelmaa liikaa.</p><p>Todelliseen ymmärrykseen jihadismista ilmiönä eivät kummankaan äänekkään ääripään yksinkertaistukset anna todellisia eväitä. Päinvastoin, loputon kiistely islamin ja jihadismin välisen suhteen olemassaolosta jopa estää julkista keskustelua nousemasta aidosti hedelmälliselle tasolle. Keskustelussa pitäisikin nyt keskittyä siihen, minkälainen islamin ja jihadismin suhde oikeastaan on ja miten islam uskomusjärjestelmänä vaikuttaa jihadistiseen liikehdintään. On ensiarvoisen tärkeää, että tätä keskustelua käydään yhdessä tutkijoiden ja viranomaisten, mutta myös muslimiyhteisöjen kanssa. Tavoitteena ei saa olla islamin puolusteleminen tai sitä vastaan hyökkääminen, vaan ilmiön todellinen ymmärtäminen.</p><p>&nbsp;</p><p>Atte Kaleva</p><p><a href="http://www.attekaleva.fi">www.attekaleva.fi</a></p> Juha Saarinen kirjoittaa Ulkopolitistissa tärkeästä asiasta: meillä Suomessa keskustelu jihadismista junnaa edelleen paikallaan. Radikaalin suvaitsevaiston sinisilmäiset, joskin herttaisen hyvää tarkoittavat tahot yrittävät pontevasti valkopestä islamia uskontona puhtaaksi jihadistisen väkivallan tahrasta, kun taas äärinationalistiset islamofobit puolestaan demonisoivat terrorismilla koko uskonnon. Tällainen äänekäs vastakkainasettelu ei luonnollisesti edesauta kiihkottoman ja analyyttisen keskustelun syntymistä.

Islam uskontona liittyy aivan olennaisesti jihadistiseen ideologiaan. Tästä ei pitäisi kenelläkään olla enää mitään epäselvyyttä. Jihadistit itse pyrkivät aktiivisesti oikeuttamaan ideologiansa islamilaisiin lähteisiin perustuen. Näistä lähteistä, Koraanista ja hadith-kokoelmista, ideologinen oikeutus on kieltämättä melko helppo löytääkin. Vaikka Koraania lukemalla ei voidakaan suoraan saada vastausta kysymykseen, miksi joku yksittäinen henkilö liittyy jihadistiseen terrorismiin, kokevat monet liittyneistä edustavansa ‘aitoa’ islamia ja puolustavansa muslimeita.

Mutta islam, tai edes jihadistinen ideologia itsessään, ei yksin selitä sitä, miksi jotkut lähtevät taistelemaan IS:n riveihin tai ovat jopa valmiita toteuttamaan itsemurhaiskuja. Nämä prosessit ovat paljon monimutkaisempia ja jokaisen lähtijän yksilöllisiin motiiveihin vaikuttavat myös paljon maallisemmat asiat. Kaiken selittäminen halki-poikki-pinoon -menetelmällä jonkin ideologian syyksi saattaa näyttää houkuttelevalta patenttiratkaisulta, mutta se yksinkertaistaa monitahoista ongelmaa liikaa.

Todelliseen ymmärrykseen jihadismista ilmiönä eivät kummankaan äänekkään ääripään yksinkertaistukset anna todellisia eväitä. Päinvastoin, loputon kiistely islamin ja jihadismin välisen suhteen olemassaolosta jopa estää julkista keskustelua nousemasta aidosti hedelmälliselle tasolle. Keskustelussa pitäisikin nyt keskittyä siihen, minkälainen islamin ja jihadismin suhde oikeastaan on ja miten islam uskomusjärjestelmänä vaikuttaa jihadistiseen liikehdintään. On ensiarvoisen tärkeää, että tätä keskustelua käydään yhdessä tutkijoiden ja viranomaisten, mutta myös muslimiyhteisöjen kanssa. Tavoitteena ei saa olla islamin puolusteleminen tai sitä vastaan hyökkääminen, vaan ilmiön todellinen ymmärtäminen.

 

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

]]>
84 http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232515-islamin-ja-jihadismin-suhteesta#comments Kotimaa Islam Islamofobia Suomessa Jihadismi Suomalainen islam-keskustelu Suvaisevaisuus Thu, 02 Mar 2017 13:13:28 +0000 Atte Kaleva http://attekaleva.puheenvuoro.uusisuomi.fi/232515-islamin-ja-jihadismin-suhteesta