Ukrainan tapahtumilla on merkitystä myös Suomelle

Osa I: Maidanin vallankumous

Ukrainan kansannousun muistopäivän kunniaksi ajattelin palata vuoden takaisiin tapahtumiin ja siihen, miten tilanne Ukrainassa oikeastaan kehittyi. Suomessa ei tapahtumista ole julkaistu tarpeeksi selkeää kuvaa ja tapahtumien käsittelyä ovat leimanneet Venäjän länsimaissa levittämän propagandan valheet. Tässä Ukraina- kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa käsittelen Maidanin vallankumousta.

Erityisesti Suomessa kannattaa muistaa Ukrainan historia ja panna merkille se, miten mittaviin ja verisiin toimiin Vladimir Putin on valmis ryhtymään naapurimaassaan valtapyrkimyksiensä täyttämiseksi. Nyt olisi korkea aika viedä aloitettu puolustusvoimauudistus päätökseen, myös turhan byrokratian karsimisen osalta, nostaa puolustusmäärärahat riittävälle tasolle ja ennen kaikkea, Suomen pitää viimeistään nyt liittyä Natoon. Nato-jäsenyys lisäisi maamme sotilaallista, ja siten turvallisuuspoliittista uskottavuutta myös Venäjän silmissä.

Ukrainan tilannetta on Suomessa käsitelty ansiokkaasti mm. Suomen Sotilas -lehdessä ja Facebookin Ukrainan tilanne -ryhmässä. Kirjoitukseni perustuu etupäässä näihin lähteisiin. Olen luonnollisesti seurannut tapahtumia aktiivisesti.

Janukovitshin surkea valtakausi loi pohjan kapinalle

Viktor Janukovitshin valta ei edustanut demokratian ja oikeusvaltion periaatteita. Valta oli perustuslain muutoksella keskitetty presidentille, jonka johdolla myös oikeuslaitoksen riippumattomuus ajettiin alas. Jotkut saivat oikeutta, toiset eivät. Vallan kolmijako oli vähintäänkin puutteellinen.

Janukovitsh käytti samoja metodeja kuin Venäjän presidentti Putin: hän pyrki poistamaan median vapautta ja keskittämään mediakenttää suosikilleen Serhi Kurtshenkolle. Janukovitsh ymmärsi, että hallitsemalla televisiokanavia hän pystyi syöttämään kansalle omaa propagandaansa ja pysymään vallassa. Maan laajan mediakentän ja oligarkkien eri intressien takia tavoitteet eivät onnistuneet yhtä tehokkaasti kuin Venäjällä. Yhä suurempi osa kansasta alkoi ymmärtää, että valheisiin ei kannata uskoa.

Talouden osalta otettiin myös mallia Putinilta. Yllättäen suosikkioligarkit päätyivät hallitsemaan valtionyhtiöitä ja ne suuret yritykset, jotka tekivät yhteistyötä hallinnon kanssa, menestyivät vilpillisin keinoin. Tavoitteena oli luoda Venäjän kaltainen kleptokratia. Yritystoiminnasta ei tullut mitään ilman hallinnon hyväksyntää, toisaalta Janukovitshin tukijat pääsivät rikastumaan hyvin edullisilla sopimuksilla ja järjestelyillä.

Ukraina kärsi Euroopan mittakaavassa käsittämättömän mittavasta korruptiosta. Hallinto riisti kansalaista kaikilla tasoilla, mikä loi pohjan vallankumoukselle. Korruptioon perustuva talouden huono tila teki kansalaiset vihaisiksi.

Janukovitsh syyllistyi myös vaalien väärentämiseen kaikissa valtakaudellaan järjestetyissä vaaleissa. Vuonna 2004 vilpilliset vaalit käynnistivät oranssin vallankumouksen, mutta Janukovitshin palatessa valtaan vuonna 2010 palattiin massiivisen vaalivilpin aikaan. Kaiken tämän takia presidenttiin ei luotettu. Presidentti Janukovitsh ryösti kansaa niin paljon ja niin pitkään, että kansa lopulta sanoi: “Ei!”

Assosiaatiosopimushankkeesta EU:n kanssa tuli hallinnon kulminaatiopiste

Erona Venäjään Janukovitshin hallinto ei pystynyt määräilemään kansaansa samassa mittakaavassa. Ukrainalaisilla oli yhteyksiä Eurooppaan, ja he näkivät kuinka esimerkiksi naapurimaa Puola oli kehittynyt EU:n jäsenenä. Elintaso nousi, korruptio väheni ja maa alkoi muutenkin muistuttaa länsimaita. Puolassa ja muualla länsimaissa käyneitä ja työtä tehneitä ukrainalaisia ei pystytty taivuttelemaan edes kovalla propagandalla.

Euroopan unioni oli pitkään valmis tukemaan Janukovitshin hallintoa. Ukraina oli mukana useissa yhteishankkeissa, jotka olivat hallinnonkin edun mukaisia. Toisaalta EU vaati tukensa vastapainoksi uudistuksia.

Suurin haaste Janukovitshille oli tasapainoilla EU:n ja Venäjän välillä. Euraasialaista unionia ja uutta imperialismia tavoittelevalle Venäjälle Ukrainan ja EU:n yhteistyö oli kauhistus. Hallinto ei tietysti halunnut tulla mukaan Venäjän projekteihin ilmaiseksi: vasallivaltion asemassa oma päätäntävalta olisi hävinnyt ja Putinin oligarkit olisivat varastaneet ukrainalaisten oligarkkien paikat. Piti siis yrittää tasapainoilla Venäjän ja EU:n välissä.

Janukovitshin hallinto ja maan parlamentti Verhovna Rada oli selvästi siis EU:n kanssa solmittavan taloudellisen sopimuksen puolella vuonna 2014. Syynä oli ennen kaikkea myös kansan tuki EU-integraatiolle.

Tämä ei sopinut Putinin valtapolitiikalle ja hän kutsuikin Janukovitshin salaiseen käskynjakoon Venäjälle. Salaisen tapaamisen yksityiskohtia ei tietenkään ole julkisuuteen kerrottu, mutta lähes varmasti Putin sai kiristettyä Ukrainan presidentin kaatamaan jo valmistellun sopimuksen ja kävelemään myös oman parlamentaarisen tukensa yli.

Opiskelijaliikkeet olivat kuitenkin toista mieltä ja järjestivät rauhanomaisen mielenosoituksen EU-assosiaation puolesta hallinnon päätöstä vastaan. Tämän takia mediat antoivat syntyneelle mielenosoitukselle nimeksi Euromaidan. Nykyään Ukraina käyttää mielenosoituksesta nimeä ‘arvokkuusvallankumous’ (Revoljutsija Hidnosti), mikä kuvastaa sitä, että vallankumouksessa ei ollut kyse vain EU:sta. Kyse oli tavoitteesta saada Ukraina menestyväksi ja riippumattomaksi maaksi. Kansannousu halusi eroon Janukovitshin hallinnon itsevaltaisuudesta ja korruptiosta.

 

Kansannousu

Opiskelijoiden rauhanomainen mielenosoitus joutui nopeasti hyökkäysten kohteeksi. Opiskelijoita piestiin. Tämä oli ensimmäinen yritys kukistaa kansanliike väkivalloin. Taustalla oli presidentin hallinnon masinoimia mellakkapoliiseja (Berkut).

Väkivalta raivostutti ukrainalaisia. Sadattuhannet kansalaiset tulivat opiskelijaliikkeen tueksi kaduille. Viimeistään nyt kansannousussa ei enää ollut kyse vain Ukrainan EU-integraatiosta. Kysymys oli sen sijaan Ukrainan tulevaisuudesta suvereenina valtiona ja ukrainalaisten demokraattisista vapauksista. Nähtiin selvästi, että Venäjän Euraasia-hanke olisi tehnyt Ukrainasta Valko-Venäjän kaltaisen diktatuurin.

 

Pian nähtiin toinen yritys kukistaa mielenosoitus. Janukovitshin masinoimia vastamielenosoittajia, titushkeja, alkoi ilmaantua mielenosoittajia terrorisoimaan. Ihmisiä pahoinpideltiin yhä enemmän. Tämän seurauksena mielenosoituksen mittakaava paisui. Satojen tuhansien sijasta koko maassa jopa miljoonia ihmisiä nousi ‘arvokkuusvallankumouksen’ tueksi.

Mielenosoituksia eli maidaneja perustettiin ympäri Ukrainaa. Tässä Maidan erosi oranssista vallankumouksesta, joka koski lähinnä Kiovaa. Eniten väkeä kerääntyi aukioille Länsi- ja Keski-Ukrainassa, mutta pienempiä maidaneja oli myös Itä-Ukrainassa ja jopa Krimillä.

Monilla alueilla mielenosoittajia vastaan hyökättiin ja heitä piestiin. Asialla olivat Janukovitshin hallinnon palkkaamat provokaattorit ja hakkaajat, ns. titushkit. Väkivallan käyttö mielenosoittajia vastaan johti suojeluskuntien (Samooborona) perustamiseen. Suojeluskunnat eivät kantaneet tuliaseita vaan erilaisia yksinkertaisia astaloita.

Maidaneilla kaadettiin järjestelmällisesti Leninin patsaita. Ukrainan alistanutta diktaattoria pidettiin syynä maan venäläistämiseen ja myöhempään Stalinin toteuttamaan miljoonia ihmishenkiä vaatineeseen kansanmurhaan, holodomoriin. Lenin edusti kaikkea sitä alistamista, jota myös Venäjä ja nyttemmin Putin käytti Ukrainaa vastaan. Siksi Leninin patsaiden tuhoaminen oli symbolinen teko, joka kuvasi itsenäistä ja menestyvää Ukrainaa.

Kun Janukovitshin ensimmäiset yritykset kukistaa kansanliike epäonnistuivat, presidentti huutoäänestytti parlamentissa laista piittaamattomalla menettelyllä ns. diktatuurilait, jotka kielsivät joukkokokoontumiset ja rajoittivat sananvapautta. Tässä vaiheessa Euroopassakin ymmärrettiin, että Janukovitsh oli ylittänyt Rubikon-jokensa: turvatakseen oman asemansa presidentti oli valmis nitistämään ne harvat oikeusvaltion rippeet, joita Ukrainassa oli, ja käymään sotaa omaa kansaansa vastaan. Janukovitsh oli valmis olemaan avoimesti diktaattori ja heittämään hyvästit kaikelle länsiyhteistyölle.

Diktatuurilakeja ei noudatettu. Maan laaja hallinto ei ollut valmis noudattamaan presidentin käskyjä. Moni pohti jo kansainvälisesti, että on mahdollista että maassa syntyisi sisäinen vallankumous. Presidentille uskolliset erikoisjoukot olivat kuitenkin tiukasti vanhassa kiinni. Titushkien ja presidentin erikoisjoukkojen kolmas yritys murskata Maidan voimatoimin epäonnistui maidanilaisten taistellessa vastaan, mutta kolme mielenosoittajaa kuoli hallituspuolen ampumiin luoteihin.

Janukovitshin hallinto menetti hallintansa yli kymmenestä läntisestä maakunnasta. Presidentin typerä politiikka oli vienyt maan kaaoksen tilaan.

Tunnelma muuttui yhä synkemmäksi, väkivallan valmistelut alkoivat. Kävi ilmi, että Venäjä painosti Janukovitshin hallintoa jatkuvasti mielenosoitusten murskaamiseen voimatoimin. Jokin kuitenkin pidätteli Janukovitshia menemästä vielä pidemmälle – mikä? Se selvisi vallankumouksen toteutuessa: verilöyly sai lopulta jopa oman koneiston vaihtamaan puolta mielenosoittajien puolelle. Janukovitsh tiesi, ettei valta ollut hänellä yhtä tiukasti hallussa kuin Putinilla. Hänen käskyään tapattaa kansalaisia ei oltaisi toteltu.

Vallankumous

Helmikuun lopulla oli seuraava ja viimeinen yritys kukistaa Maidan voimatoimin: erikoisoperaatio, jossa venäjää venäläisittäin puhuneet tarkka-ampujat avasivat tulen mielenosoittajia vastaan ja surmasivat heistä noin sata. Heidän kuviaan ja muistotaulujaan löytyy tätä nykyä kaikkialta Ukrainasta.

Silmitön väkivalta käynnisti loikkausaallon. Monet poliisit, sotilaat ja muut viranomaiset tekivät selväksi, etteivät he halua toteuttaa oman väestönsä murhaamista. Monet Länsi-Ukrainan kuvernöörit ilmoittivat, etteivät ota enää ohjeita Kiovasta.

Maidanille ilmestyi poliiseja, jotka mielenosoittajien pieksemisen sijaan lupasivat puolustaa mielenosoittajia virka-aseillaan.

Väkivaltaa seuraavina päivinä kasvava joukko Janukovitshin Alueiden puolueen kansanedustajia ja aluehallintojen jäseniä loikkasi oppositioon, josta tuli tämän seurauksena lopulta parlamentaarinen enemmistö. Loikkauksia tapahtui siis niin hallinnossa kuin poliittisella puolella.
 

Janukovitshin puolustusministeri Pavel Lebedjev määräsi maahanlaskujoukot Kiovaan kukistamaan kansannousua. Ne lähtivät liikkeelle, mutta mystiset onnettomuudet pysäyttivät etenemisen. Ajoneuvoja ajoi ojaan. Janukovitshia vastustaneet ukrainalaiset pysäyttivät potentiaalisen massateurastuksen.

Kriisi oli jo pitkään saanut myös kansainvälistä ulottuvuutta. Nyt Saksa, Ranska ja Puola yrittivät välittää neuvotteluratkaisua Kiovassa. Janukovitsh taipui lopulta omaa valtaansa rajoittavaan sopimukseen kolmen oppositiopuolueen Batkivshtshynan (Arseni Jatsenjuk), Udarin (Vitali Klitshko) ja Svobodan (Oleh Tjahnybok) johtajien kanssa. Venäjän edustaja oli läsnä mutta kieltäytyi allekirjoittamasta mitään tai sitoutumasta noudattamaan sopimusta.

Ulkona kaduilla tilanne oli kuitenkin jo muuttunut kokonaan. Parlamentti äänesti sisäministeri Vitali Zahartshenkon erottamisesta. Heti kun tämä oli tapahtunut, Janukovitshin hallinnon poliisit katosivat. Kun armeijan kuorma-autot lopulta saapuivat Kiovaan, niiden lavoilla oli Maidanin puolustajia.

Maidanin verilöylyssä surmattujen ruumiita siunattiin illalla Maidanilla. Palopuheet vaativat Janukovitshin välitöntä eroa. Sopimukseen taipuneille oppositiojohtajille buuattiin.
 

Seuraavana yönä Janukovitsh, hänen ministerinsä, yleinen syyttäjänsä, mellakkajoukkonsa, provokaattorinsa ja venäläiset neuvonantajat katosivat. He olivat menettäneet tukensa ja heidän oli kadottava todellisen johtajansa, Putinin, alaisuuteen Venäjälle.

Aamulla koko kaupunki oli verettömästi siirtynyt mielenosoittajien hallintaan. Kaduilla vallitsi jälleen järjestys ja rauha. Oli hieno ja kunniakas asia, että kansannousu sai heti aikaan rauhan. Ryöstelyä ja ilkivaltaa ei esiintynyt.

Voimansa tunnossa ollut parlamentti palautti voimaan vuoden 2004 perustuslain ja riisti Janukovitshilta valtaoikeudet. Parlamentti oli kuitenkin yhä sama kuin Janukovitshin aikana.

Atte Kaleva

www.attekaleva.fi

attekaleva
Kokoomus Helsinki
Ehdolla kuntavaaleissa

Atte Kaleva on sotatieteiden maisteri, kapteeni evp., yrittäjä, varakansanedustaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu